Etsimässä vai kadottamassa omaa juttua?

Minulla on kevään ajan ollut tavoitteena hankkia erilaisia työelämäkokemuksia, ja varsinaiset opinnot ovat jääneet täysin sivuun. Syksyllä alkaneen tutkimusavustajan työn lisäksi aikani ovat vieneet monenlaiset muut tehtävät:

• Huhujahumanisteista -podcastin toteuttaminen projektityön kurssilla
• Yliopiston humanistisen osaston työelämäyhteistyön opiskelijatyöryhmän (jestas mikä nimihirviö) toimintaan osallistuminen
• Tarkastuslautakuntatyöskentely Joensuun kaupungilla
• Ainejärjestön edunvalvojan ja ainejärjestölehden päätoimittajan pestit

Podcast-jakso (joka sekin kertoo kevään teemalle uskollisesti asiantuntijuutta kehittävästä työharjoittelusta) on vihdoin saatettu loppuun, ja koko podcast-kausi ilmestyy näillä näkymin syksyllä. Opiskelijatyöryhmässä pääsin muun muassa suunnittelemaan ja toteuttamaan humanistisen osaston alumnikahveja, mutta työelämäyhteistyötoiminta on kevään osalta ohi. Tarkastuslautakunta jää pian suuren arviointikertomuksen valmistelu-urakan jälkeen kesätauolle, ja myös ainejärjestön edunvalvontahommat oletettavasti rauhoittuvat kesän ajaksi. Ehdin alkuvuodesta koota ja julkaista yhden Itäkynän. Kevään toinen numero on vielä julkaisematta, ja kesällä odottaa vuoden paperisen päänumeron valmistelu.

Kun tässä pohdiskelin mennyttä kevättä, tunsin aluksi jonkinlaista katumusta. Kohtasin kevään aikana suuria haasteita sekä työelämäkokeiluissani että henkilökohtaisessa elämässäni. Kevät olisi varmasti ollut helpompi, jos en olisi lähtenyt mukaan kaikenlaisiin uusiin kokeiluihin. Olisiko sittenkin pitänyt sanoa ei joillekin mahdollisuuksille? Olisiko pitänyt monipuolisuuden sijaan tehdä enemmän sanakirjatyötä tutkimusavustajana ja jättää aikaa mielenkiintoisille suomen kielen kursseille, jotka nyt jouduin jättämään pois kavalkadistani?

Sitten mieleeni muistui, mitä Karjalan Heilin päätoimittaja Hanna Käyhkö sanoi vieraillessaan podcast-jaksossamme: sekin on arvokasta, että tietää mitä ei ainakaan halua tehdä.

Ja näinhän se on. Jälleen kerran totesin, että epäsäännöllinen ja hektinen työ vaikuttaa hyvinvointiini negatiivisesti. Podcast-kurssi todisti, että yhdessä työskentely voi parhaimmillaan olla hedelmällistä ja kannustavaa. Oikeanlainen tiimityö synnyttää ymmärrystä ja uusia ideoita ja voi tehdä projektin toteuttamisesta tuhannesti helpompaa. Kevään aikana kuitenkin opin myös sen, että tiimityöskentelyllä on rajansa, jonka ylityttyä se alkaa turhauttaa, väsyttää ja kuormittaa. Vaikka nautin erityisesti syväluotaavista keskusteluista, tarvitsen myös palautumisaikaa sosiaalisen skarppaamisen jälkeen. Ehkäpä siinä on syy, että taholla jos toisellakin pitkäksi venähtäneet kokoukset ovat olleet kevään aikana jaksamiselleni niin suuri riesa.

Edessä on vielä yksi uusi työelämäkokeilu, nimittäin työharjoittelu Pohjois-Karjalan sosiaaliturvayhdistyksellä. Odotan harjoittelua jo kovasti, sillä kaipaan rutiinia ja yhtenäisempää ja rauhallisempaa työnkuvaa. Työharjoittelussa pääsen ainakin tiedottamisen ja kyselyanalyysin kimppuun.

Jottei työkokemusten hommaaminen loppuisi vielä siihen, syksyllä on edessä tutkimusavustajan työ Kiveli-hankkeessa. Odotan innolla, että pääsen keskittymään samaan kiinnostavaan tutkimusalueeseen sekä töissä, opinnoissa että opinnäytetyössä. Moni vartoo gradun tekoa kauhulla, mutta itse odotan, että pääsen ”lomailemaan” tutkimuksen pariin tämän sosiaalisen alkuvuoden jälkeen. Ehkä se viimeistään kertoo, millainen työnkuva on minulle mieluinen ja ominainen.