Minä kirjoittajana

Olen aina kirjoittanut paljon. Täytin vihkot ja paperit tekstillä heti kun opin kirjoittamaan edes auttavasti. Lapsena kirjoitin päiväkirjaa ja seikkailukertomuksia, tein Barbie-nukeille oman sanomalehden, kehittelin kokkikirjan ja käsikirjan vakoojiksi haluaville. Rustailin lauluja ja runoja, kirjoitin kirjeitä ja kirjevihkoja kavereiden kanssa ja sain opettajat epätoivon partaalle tuhlaamalla ainevihkoja kymmensivuisiin tarinoihin.

                      Vuosien kuluessa kynä on vaihtunut näppäimistöön. Nykyään tärkeimpiä kirjoittamisen muotoja ovat muun muassa päiväkirja, mielipidetekstit sekä toista vuosikymmentä elävä massiivinen kaunokirjallinen projekti. Kirjoittaminen on minulle luonnollinen ajatuksen jatke, ja tuotan tekstiä yleensä helposti. Kaunokirjallinen projekti on kuitenkin tuntunut monta kertaa kovalta työltä, ja sitähän se onkin. Projekti on opettanut minulle paljon uusia kirjoittamisen keinoja ja selkeyttänyt kuvaa kirjoitusprosessistani sekä itsestäni tekstin tuottajana.

                      Jaan kirjoitusprosessini pääasiallisesti neljään osaan: suunnittelu, sisällön tuotto, muotoilu ja viimeistely. Ensimmäiset kolme vaihetta limittyvät ja toistuvat prosessin aikana, sillä uusia ideoita tulee ja sisältö muuttuu vielä kirjoitusvaiheessa. Jokainen kirjoitusprosessi alkaa kuitenkin suunnittelusta: Yritän välttää kirjoittamista väkisin, ilman että mielessäni on muotoutunut jokin innostava idea; aihe, rakenne, mielipide tai juonenkäänne. Kirjoitusprosessini suurin kantava voima on aina ollut innostus ja suurin latistaja epätietoisuus tai epämääräisyys.

                      Innostus takaa sen, että tuotan sisältöä yleensä nopeasti, huolimattomasti ja epäjärjestyksessä, päätavoitteenani saada jokainen ajatus paperille ennen niiden katoamista. Sisällön tuotto saattaa olla prosessin nopein vaihe. Tieteellisessä tekstissä sitä hidastaa toki tiedon ja lähteiden etsiminen. Jos sisällön tuotossa on vaikeuksia, innostus lopahtaa ja prosessi jumiutuu. Esseetekstissä ongelma on usein se, etten tiedä miten rajata aihetta tai en tiedä aiheesta tarpeeksi. Kaunokirjallisessa tekstissäni jään usein jumiin suunnitteluvaiheeseen tai yksityiskohtiin. Eksyn juonen monimutkaisiin kuvioihin tai en pääse lopulliseen päätökseen siitä, missä järjestyksessä kannattaisi alkaa kirjoittamaan.

                      Tekstilajista riippumatta rakastan kirjoittamisessa erityisesti kolmatta vaihetta, tekstin muotoilua johdonmukaiseksi rakenteeksi. Tämä vaihe vie yleensä eniten aikaa. Muotoiluun kuuluvat aiheiden tai tapahtumien järjestely, siltojen rakentelu asiasta toiseen sekä lauserakenteiden kehittely. Tieteellisten tekstien johdantojen, tiivistelmien ja pohdintojen kirjoittaminen kuuluvat myös tähän vaiheeseen. Toisinaan sorrun pilkunviilaukseen ja yksityiskohtien pyörittelyyn, vaikka olen vuosien saatossa huomannut, että kaikki kieliopillinen viimeistely kannattaa jättää viimeiseksi. Prosessin ollessa kesken hiominen on paitsi epäolennaista myös aikaa vievää. Olen pyrkinyt irti perfektionismista, mutta viimeistely saattaa tosinaan viedä kauemmin kuin sisällön tuotto.

                      Kenties rakkauteni prosessin kolmatta vaihetta kohtaan on saanut aikaan sen, että vahvuuteni kirjoittajana on asioiden esittäminen johdonmukaisesti ja selkeästi. Myös kielioppi kuuluu vahvuuksiini. Lisäksi hallitsen useita eri tekstilajeja, joista ykkösenä ovat kaunokirjallinen teksti, mielipideteksti tai vapaamuotoinen essee. Olen sitä mieltä, että eri tekstilajien termistö, tyylit ja konventiot tulevat sitä luontevimmiksi, mitä enemmän ja monipuolisemmin eri tekstejä lukee ja tekee. Heikkouteni ovat siis tekstilajit, jotka eivät ole minulle tuttuja. Paljon kaunokirjallista tekstiä lukeneena ja kirjoittaneena saatan sortua asiatekstissä esimerkiksi kummallisiin sanajärjestyksiin, sanavalintoihin ja polveileviin virkkeisiin. Oma ääneni ja tyylini ikään kuin paistaa läpi tekstistä, jonka on tarkoitus olla sävyltään neutraali. Lisäksi tunnustan olevani jaarittelija ja rautalangasta vääntäjä, mutta positiivisesti ajateltuna kymmenen sivun esseet tuntuvat minulle vielä suhteellisen kevyiltä tehtävänannoilta.

                      Vaadin tuotoksiltani usein korkeaa tasoa sekä muodon että sisällön puolesta. Nykyään tyytymättömyyteni omiin teksteihini liittyy lähinnä sisältöseikkoihin. Kieliasua on paljon helpompi korjata kuin huonoa sisältöä. Epämääräisesti rajattu esseeaihe, huonosti rakennettu argumentti tai kömpelösti suunniteltu juonenkäänne saavat minut irvistämään sisäisesti.

                     Kautta kouluvuosien olen saanut pääasiassa kannustavaa palautetta ja hyviä ohjeita erilaisten tekstien kirjoittamiseen. (Lukuun ottamatta toisen luokan opettajani lannistavaa, kielioppivirheisiin keskittyvää asennetta, kun vein hänelle nähtäväksi tekemäni "kirjat" Barbie-nukkejen seikkailuista. Never forget.) Tulevaisuudessa haluan kehittyä erityisesti asiatekstien kirjoittajana ja oppia akateemisen kirjoittamisen sääntöjä. Myös journalististen tekstien kirjoittaminen kiinnostaa minua. Toivotan tervetulleeksi uudet pilkunviilauksen muodot ja rakentavan kritiikin tekstejäni kohtaan.

Uudet kurssit

Neljä uutta kurssia on alkanut sitten viime kirjoittaman. Lisäksi taide yhteiskunnassa ja kulttuurissa jatkuu, ja myöhemmin keväällä on luvassa puheviestinnän kurssi ja lyhyt viron kurssi. Mahdollisuus olisi myös osallistua ruotsin tutkintokurssille, koska varasijalla olijoista muodostettiin uusi ryhmä. Kurssi on valitettavasti kuulemani mukaan kello 8 torstaina (jolloin seuraava luento on kello 2) ja perjantaina (joka muuten olisi vapaapäivä), joten yritän ensin ottaa selvää kesäopintomahdollisuudesta. Kurssitarjotin on muutenkin melko täysi. Tässäpä mietteitä alkaneista kursseista.

Kielenhuolto, tekstit ja kirjoittaminen sisältää pieniä viikkotehtäviä ja ryhmätyöskentelyä. Olen innoissani, kun pääsen tekemään eri tekstilajeja kokeilevia lyhyitä tehtäviä. Ne ovat suorastaan rentouttavia. Kurssin harjoitustuntien 80-prosenttinen läsnäolopakko on vähän tympeä, koska muutamat kielenhuollon aiheista kuulostavat tarpeettomilta. Arvelen, että kurssi on kevään helpoimmasta päästä, koska suuria lopputöitä ei ole. Ensimmäinen tehtävä oli kirjoittaa pohdinta omasta kirjoitusprosessistaan ja itsestään kirjoittajana. Lisään tekstin blogiin erillisenä julkaisuna.

Äänne- ja muoto-opissa paneudumme suomen kieleen kielitieteen peruskurssilta tutulla termistöllä. Kurssi lohkaisee suuren osan viikosta luennoilla ja harjoitustunneillaan, mutta toisaalta oletan, että kurssin sisältö on myös helposti omaksuttavissa harjoitusten myötä. Ainakin samaan tapaan edennyt lauseopin kurssi toimi hyvin. Saapa nähdä, mitä harjoitukset pitävät sisällään. Ainakin nyt menneet pari luentoa olivat selkeää, tuttua asiaa.

Suomalaisen kirjallisuuden historia ja klassikot -kurssin alussa koin iloisen yllätyksen, kun koko länsimaisten klassikoiden kurssilta tuttu ryhmä ilmaantui paikalle, ja saamme siis jatkaa tätäkin kurssia samalla lukupiirikokoonpanolla. Lieköhän lukupiirimme hiljaisemmat jäsenet yhtä innoissaan... Tunnustan olevani yksi niistä, jotka tykkäävät olla äänessä.

Monikielinen viestintä on alkanut vauhdilla. Olemme käsitelleet monikielisyyden perusteiden lisäksi ammattikääntämistä, ja oheislukemistoa olisi vaikka muille jakaa. Ryhmätehtävän (jonkin monikielisen viestinnän tilanteen raportointi) tekemiseen on onneksi vielä aikaa tentin jälkeen. Ryhmämme syntyi oikeastaan niin, että kysyin, olisiko joku kiinnostunut tekemään ryhmätehtävää kielten opetuksesta, joten aihe on jo valmiina. Yritän bongailla luennoilta ja oheismateriaalista sopivia teorioita raporttia varten. Mielenkiintoni kurssia kohtaan on tällä hetkellä luokkaa "kunhan läpi pääsee".

Länsimaisen kirjallisuuden historia ja klassikot: essee

Mainitsin aikaisemmin länsimaisen kirjallisuuden kurssilla tekemästäni esseestä. Tässä se nyt on! Korjailin vielä muutaman hätäisen palautuksen jäljiltä unohtuneen kirjoitusvirheen.

Dostojevskin ajan henki 

Rikos ja rangaistus – valtasuhteet historiallisessa kontekstissa 

Essee 

Länsimaisen kirjallisuuden klassikot 

Kirjallisuus 

Itä-Suomen yliopisto 

Esittelypäivä 28.11.2019 

Sisällys 

1 Johdanto
2 Ajan henki
3 Teoksen valtasuhteista
3.1. Raskolnikovin vallankaappaus
3.2. Naiset ja raha vallassa
4 Symboliikkaa
5 Pohdintoja
Lähteet

1 Johdanto 

Vuonna 1886 ilmestynyt Rikos ja Rangaistus on Fjodor Dostojevskin tunnetuin teos. Sitä pidetään realistisen romaanin klassikkona. Dostojevskin realismin tunnuspiirteitä ovat tarkka, psykologinen yksilönkuvaus sekä yhteiskunnallisten aatteiden ja vähäosaisten elämän kuvaus. (Turoma 2011: 316).  

Tämän esseen lähtökohtana on Rikoksen ja rangaistuksen historiallinen konteksti. Pohdiskeluni aiheena ovat erityisesti tekijän kokemukset, arvot ja aatteet sekä niiden merkitys Rikoksen ja rangaistuksen syntymisessä. Esittelen ensin lyhyesti Dostojevskin elämänkulkua ja hänen elinaikanaan Venäjällä vaikuttaneita yhteiskunnallisia oloja. Käyn läpi Rikoksen ja rangaistuksen henkilöhahmojen välillä vaikuttavia epätasapainoisia valtasuhteita ja pohdiskelen niiden taustalla vaikuttaneita yhteiskunnallisia teemoja. Lopuksi esitän mietteitä kirjallisuuden luonteesta historiallisen tiedon välittäjänä.

2 Ajan henki 

Kun Dostojevski syntyi vuonna 1921, Venäjää hallitsi rautaisella kädellä itsevaltias keisari Nikolai I (Otava 2000: 215). Keisari Nikolain aikaa leimasivat valtava väestönkasvu ja kaupungistuminen, jotka johtivat eriarvoistumiseen jopa aatelisten kesken (mts. 119 – 220). Dostojevskin isä, köyhäintalon lääkäri, oli myös yksi köyhtyneistä aatelisista. Hän halusi antaa pojalleen mahdollisuuden koulutukseen ja lähetti Dostojevskin Pietariin opiskelemaan. Opiskeluvuodet eivät olleet nuorelle Dostojevskille mieluisia. Hän alkoi etsiä kirjallisuudesta mielekkyyttä elämäänsä ja alkoi pian itsekin kirjoittaa. Hän ei kuitenkaan esikoisromaaniansa jälkeen saavuttanut pitkään aikaan suosiota. (Othman 1987: 5-7.) 

1840-luvulla venäläinen älymystö oli saanut tarpeekseen keisari Nikolain luomista yhteiskunnallisista oloista. Älymystö politisoitui ja alkoi vaatia paitsi teollisuuden kehittämistä, myös tasa-arvotoimenpiteitä. (Turoma 2011: 283.) Nikolain ajaman kovan sensuurin vuoksi lehtien sivuilla julkaistu kaunokirjallisuus muodostui vähitellen yhteiskunnallisen keskustelun alustaksi (Turoma 2011: 255). Myös Rikos ja rangaistus julkaistiin ensimmäisen kerran jatkokertomuksena pietarilaislehdessä (Turoma 2011 s. 323).  

Kenties tällainen kaunokirjallisuuden ja politiikan tiivis liitto sai Dostojevskin ajautumaan politiikan pariin. Oma niukka toimeentulo ja lapsuus Moskovan slummimaisessa kaupunginosassa olivat tietenkin näyttäneet Dostojevskille köyhyyttä, kärsimystä ja eriarvoisuutta lähietäisyydeltä, mikä luultavasti vahvisti Dostojevskin omaa poliittista näkemystä (Turoma 2011: 319). Joka tapauksessa Dostojevski valveutui poliittisesti ja liittyi vallankumoukselliseen Petrasevski-ryhmään, jossa keskusteltiin yhteiskunnallisista ongelmista. Vuonna 1849 Dostojevski pidätettiin ja tuomittiin kuolemaan yhdessä muiden ryhmittymän jäsenten kanssa. Heidät kuitenkin armahdettiin juuri ennen teloitusta, ja Dostojevski tuomittiin vuosiksi pakkotyöhön Siperiaan. (Othman 1987: 5-7.) Hänen siellä ollessaan Venäjää ryhtyi hallitsemaan keisari Aleksanteri II, jonka aikaa leimasivat liberaalit uudistukset, kuten maaorjuuden lopettaminen vuonna 1861. Epätasa-arvo ei kuitenkaan poistunut uudistusten myötä, vaan epäonnistunut maareformi ja yhä kasvava kaupungistuminen toivat mukanaan erilaista köyhyyttä ja kurjuutta. (Turoma 2011 s. 255-256.) Rikoksessa ja rangaistuksessakin kommentoidaan juuri ennen sen valmistumista toimeenpantua maaorjuuden lopettamista ja sen seurauksia. 

Dostojevskin henkilökohtaiset kokemukset tulevat selvästi ilmi Rikoksessa ja rangaistuksessa. Jopa rikos romaanin aiheena saattaa johtaa juurensa Dostojevskin isän väkivaltaiseen murhaan omien palkollistensa toimesta (Wright 1996: 44). Teoksesta voi löytää paljon Dostojevskin kokemuksia esimerkiksi poliittisesta radikalismista ja vankeusajasta, ja päähenkilö Raskolnikovin ja nuoren Dostojevskin välillä on helppo nähdä yhtäläisyyksiä. Othman jopa mainitsee, että kun Dostojevski masentui ja eristäytyi kirjailijanuransa lähdettyä laskuun, hänen nähtiin vaeltavan pitkin Pietarin katuja yksinään puhellen – kuin Rikoksen ja rangaistuksen Raskolnikov ikään. (Othman 1987: 5-7.) 

Vaikka teoksen syntymiseen vaikuttaneet kokemukset ovat Dostojevskille henkilökohtaisia, näen myös taustalla vaikuttavan laajemman kulttuurihistoriallisen ja yhteiskunnallisen todellisuuden, niin sanotun ajan hengen. Tutkimalla yhtä aikaa teosta ja aikalaishistoriaa voi löytää monia yhteiskunnallisia vaikuttimia, joiden innoittamana tai mahdollistamana Rikos ja Rangaistus on rakentunut. Esimerkkinä annettakoon keisari Nikolain uudistama Venäjän lakikodifikaatio, jonka pyrkimykseksi 1800-luvulla tuli oikeusvaltion luominen Venäjälle (Otava 2000: 216). Uudenlainen oikeusvaltion malli mahdollisti Dostojevskin kirjoittamaan rikosteeman ympärille kiertyvän teoksen. 

3 Teoksen valtasuhteista 

3.1. Raskolnikovin vallankaappaus 

Turoman (2011: 324) mukaan Venäjän yhteiskuntakriittisessä kaunokirjallisuudessa yksilönkuvaus oli aina samalla kokonaisen kansanosan kuvaus. Raskolnikovin hahmo on siis kuvaus aikansa radikaalinuoresta. (Turoma 2011: 258.) Samalla Dostojevski kuvaa kuin nuorta itseään esitellessään syrjäytyneen Raskolnikovin päänsisäistä maailmaa. Ehkäpä voi ajatella, että Dostojevski kirjoittaa siitä, mihin hän itse olisi voinut nuoruudessaan ajautua radikaaliaatteiden myötä. 

Raskolnikovin murhatyön perimmäinen syy vertautuu radikaaliaatteeseen. Raskolnikovin äiti Pulheria lähettää pojalle rahaa, ja sisar Dunja on valmis uhraamaan itsensä onnettomaan avioliittoon auttaakseen veljeään taloudellisesti. Raskolnikov etsii vapautusta tästä riippuvuudesta, eikä hyväksy perheensä uhraavan itseään hänen vuokseen. Rikoksen motiivi ei kuitenkaan lopulta ole pelastautuminen tai perheen pelastaminen köyhyydeltä. Sama ylpeys, joka saa Raskolnikovin karsastamaan avun vastaanottamista, saa hänet ajattelemaan olevansa erityinen. Raskolnikov oikeuttaa murhan omalla erityisyydellään. Motiivin kiteyttää kenties parhaiten Wrightin (1996: 45) ajatus siitä, että Raskolnikovin raaka väkivallanteko kumpuaa vallan ja vapauden etsinnästä. 

 Jos seurataan edelleen Turoman mainitsemaa ajatusta siitä, että venäläisessä realismissa yksilönkuvaus kokonaisen kansanosan kuvaus, myös Raskolnikovin rikoksen on mielekästä ajatella olevan vertauskuva laajemmasta yhteiskunnallisesta tapahtumasta. Wright (1996: 52) esimerkiksi väittää, että teoksessaan Karamazovin veljekset Dostojevski ilmaisee vallankumousta isänmurhalla. Mielestäni myös Aljonan murhan Rikoksessa ja rangaistuksessa voi nähdä vallankumouksen ilmauksena. Karamazovin veljesten tapauksessa nuorempi sukupolvi kyllästyy vanhempiensa velttouteen ja syrjäyttää heidät (Wright 1996: 52). Raskolnikovin väkivallantekoa taas voisi verrata veriseen vallankaappaukseen, jossa vapaustaistelijat pyhittävät radikaalin teon sen tarkoituksella. 

On selvää, että Dostojevski itse ei pidä Raskolnikovin tekoa oikeutettuna. Dostojevski on sanonut, että “sellaisella kansalla, joka lähtee vallankumouksen tielle, on edessään tie orjuuteen ja syvempään itsensä alentamiseen” (Wright 1996: 55). Rikos ja rangaistus on varoitus radikalismin seurauksista: Vallankumouksesta kärsii myös viaton sivullinen, jota teoksessa kuvastaa Aljonan sisar Lizaveta. Itse Raskolnikoville siitä seuraa henkinen kärsimys, katumus ja lopulta vankilarangaistus. 

Vaikka Raskolnikovista voi löytää Dostojevskin itsensä piirteitä, Dostojevski ei puolusta Raskolnikovin aatteita tai tekoa. Ristiriita selittynee sillä, että vankeusaika Siperiassa muutti Dostojevskia: tämä alkoi halveksua sosialisteja ja radikaaliajattelijoita (Turoma 2011: 322). Wrightin mukaan Dostojevski ei kuitenkaan milloinkaan lakannut arvostelemasta porvarillista yhteiskuntaa: Dostojevski hylkäsi sosialistisen aatteen sen tähden, että se liittyi hänen mielessään vallankumouksellisuuteen ja oli ristiriidassa hänelle itselleen tärkeän uskonnon kanssa. Vaikka Dostojevskia pidetään taantumuksellisena radikaaliajattelun vastustajana, Wright (1996: 50) kutsuu häntä sisäisen vallankumouksen kannattajaksi. Sisäinen vallankumous toteutuu Dostojevskin ajattelussa kristillisenä kääntymyksenä (Wright 1996: 52-53). Rikoksessa ja Rangaistuksessa kääntymyksen jumalan puoleen voikin nähdä positiivisena ratkaisuna sekä Sonjan että Raskolnikovin piinaan. 

3.2. Naiset ja raha vallassa 

Venäläisen älymystön tasa-arvokeskustelussa korostui 1860-luvulla naiskysymys. Älymystö kritisoi muun muassa avioliittoinstituutiota, jossa mies sai kaiken omaisuutta koskevan päätäntävallan. (Turoma 2011: 297.) Samaa naisten aseman kommentaaria voi löytää myös Rikoksen ja rangaistuksen henkilöhahmojen suhteista. Dostojevski näyttää naisen aseman ongelmia Marmeladovin perheen ja Dunjan tilanteen avulla. Marmeladov on alkoholisoitunut mies, jolla on vastuu perheestään, mutta joka perheen päänä käyttää kaiken omaisuuden juopotteluun. Hänen tyttärensä Sonjan ainoa mahdollisuus on hankkia rahaa prostituutiolla elättääkseen äitinsä ja sisarensa. Voi ajatella, että todellinen valta ja vastuu perheestä on Sonjalla. Dostojevski esittääkin Sonjan hyvänä hahmona, joka ottaa vastuunsa ja käyttää valtaansa oikein. 

Toinen naiskysymys on Raskolnikovin äidin Pulherian ja sisaren Dunjan taloudellinen riippuvuus Dunjan tulevasta sulhasesta Luzinista. Dostojevski näyttää, miten Luzin voi kohdella köyhiä naisia epäkunnioittavasti omasta asemastaan käsin.  

Vallankäyttö Rikoksessa ja rangaistuksessa on kautta teoksen taloudellisiin asioihin liittyvää. Miehet, jotka käyttävät taloudellista valtaansa väärin, kurjistavat samalla niiden naisten elämää, joista he ovat vastuussa. Toisaalta myös rikkaat, kuten koronkiskuri Aljona, käyttävät taloudellista valtaansa köyhempiin. Teema heijastaa hyvin ajan yhteiskuntaa, jossa pääasiallinen ongelma oli kasvava eriarvoisuus: köyhät elivät käytännössä rikkaiden armoilla. Taustalla lienevät myös Dostojevskin omat köyhyyden ja velkaantumisen kokemukset (Turoma 2011: 322). 

Dostojevski tuo Rikoksessa ja rangaistuksessa esille tällaisen toisen armoilla olemisen ja kiitollisuudenvelan ongelmallisuuden. Esimerkiksi Luzinin ja Dunjan suhteessa kiitollisuus on suuressa roolissa. Luzin haluaa köyhän vaimon, koska olettaa köyhän olevan nöyrä ja kiitollinen. Toisenlainen kiitollisuudenvelka esiintyy Svidrigailofin ja Marfan suhteessa, jossa Marfa on pelastanut Svidrigailofin teloitukselta. Marfa ei kuitenkaan luota siihen, että pelkkä kiitollisuus pitäisi Svidrigailofin hänen luonaan, joten hän säilyttää tämän armahdustodistuksen itsellään. Marfalla on konkreettinen vallan väline Svidrigailofia vastaan, jolloin kiitollisuudenvelka muuttuu kiristykseksi. Dostojevski näyttää, kuinka kiitollisuuden odottaminen vähäosaisemmalta johtaa konflikteihin; sekä Dunja että Svidrigailof riistäytyvät vapaaksi omilta ”auttajiltaan”, tosin eri tavoilla: alistaja hylätään ja kiristäjä murhataan. 

Voi ajatella, että kuvainnollisesti myös Raskolnikov riistäytyy vapaaksi Aljonan vallasta. Aljonan voi nähdä edustavan vääränlaista vallankäyttöäkahdella tavalla: hän on alistava vallankäyttäjä sisartaan kohtaan sekä ahne kiristäjä asiakkaitaan kohtaan. Jälkimmäisessä tapauksessa Aljonan valta ei ole sukupuolista tai perhesuhteiden sisäistä, vaan kokonaisen yhteiskuntaluokan tai ammattiryhmän valtaa köyhempiin. Aljona on yleistys mielivaltaisesta koronkiskurista, jolla on ylivalta panttaajiin. Aljonan henkilöhahmolla Dostojevski ottaa suoraan kantaa rikkaan porvariston ja köyhän kansan suhteisiin. Ajattelen, että panttaajana ja koronkiskurina Aljona kuvastaa Karamazovin veljesten autoritäärisen isä-diktaattorin sijasta aikansa rikasta ja ahnetta eliittiä, jolta radikaaleja edustava Raskolnikov pyrkii kaappaamaan vallan. On tuskin sattumaa, että Aljonan hahmo on juutalainen. Antisemitismi kukoisti Venäjällä tuohon aikaan, ja sitä harjoitti ilmeisesti myös Dostojevski (Otava 2000: 210).

4 Symboliikkaa 

Henkilöhahmojen nimillä on Dostojevskin tuotannossa symboliset merkitykset, jotka avautuvat venäjää taitavalle. Esimerkiksi Sofia merkitsee viisasta, ja Othman (1987: 34) näkee sen venäläisen hellittelymuodon Sonjan tarkoittavan ”viisasta alistumista”. Razumihin taas tarkoittaa järkeä, osaamista ja ymmärrystä. Raskolnikovin nimellä ei ole suoraa merkitystä, mutta se juontaa juurensa venäläisestä vanhauskovaiseen lahkosta. (Othman 1987: 34-35.) Näen sen viittaavan Raskolnikovin radikalismiin: lahko ja henkilöhahmo ovat molemmat ideologioiltaan fanaattisia. Mielestäni nimeäminen näyttää konkreettisesti sen ajatuksen, että Dostojevskin henkilöhahmot eivät ole pelkästään yksilöitä tai persoonia, vaan myös jonkin tietyn kansanjoukon tai ominaisuuden henkilöitymiä. Turoman (2011: 332) mukaan Dostojevskin henkilöhahmot edustavatkin aina jotakin ideaa. Esimerkiksi kristillistä nöyryyttä ja hyvyyttä edustavat Sonja ja Razumihin, pahuutta taas Raskolnikov. Lisäksi Turoma löytää Dostojevskin henkilöhahmoista kaksoisolentomotiivin: samantyyppiset hahmot esiintyvät samassa teoksessa kuin yhden henkilön eri puolina. Rikoksessa ja rangaistuksessa toistensa kaksoisolentoja ovat Dunja ja Sonja sekä Raskolnikov ja Svidrigailof. Ensimmäinen pari edustaa hyvyyttä ja toinen pahuutta. 

Saman ajatuksen mukaan myös pahuutta edustaville epätasaisille valta-asetelmille teoksessa voi löytää hyvyyttä edustavan vastaparin. Se on Sonjan ja Raskolnikovin suhde, joka esiintyy eräänlaisena Dostojevskin arvojen mukaisena puhtaana rakkaussuhteena: Kumpikaan ei ole riippuvainen toisesta ja kristillisyys on läsnä suhteessa. Näiden mietteiden valossa voi väittää, että radikaalit teot ja vallan väärinkäyttö ovat Dostojevskille pahuutta siinä missä vallasta luopuminen on puhdasta ja pyhää. Ratkaisuna ongelmiin toimii kristillinen anteeksianto, siis vallan luovuttaminen jumalalle. 

5 Pohdintoja 

Esseetä kirjoittaessani olen saanut vahvan käsityksen siitä, että Rikoksen ja rangaistuksen henkilöhahmot ja ihmissuhteet kuvastavat laajemmin Dostojevskin käsitystä aikansa yhteiskunnasta ja sen ongelmista. Henkilöhahmojen käsittäminen yleistyksiksi tietyistä kansanryhmistä tai ideoista näyttää Dostojevskin ajattelun poliittisen luonteen. Henkilöhahmojen kohtalot taas paljastavat Dostojevskin arvot, ainakin jos teoksen näkee moralistisena kerrontana; paha saa aina palkakseen rangaistuksen.  

Esseeni näkökulmaa voi luonnehtia biografiseksi ja uushistorialliseksi. Rikosta ja rangaistusta on tietenkin mahdollista lukea täysin irti historiallisesta tai tekijällisestä kontekstistaan, ja se on silloinkin toimiva kokonaisuus. Kulttuurihistoriallinen konteksti kuitenkin avaa olennaisia tulkintoja teoksesta. Esimerkiksi ilman tietoa venäläisten nimien merkityksestä henkilöhahmo tuskin esiintyy lukijalle yhtä selkeästi jonkin aatteen tai ominaisuuden henkilöitymänä. Realistisen romaanin siirtäminen historialliseen kontekstiin tuntuu erityisen mielekkäältä ja hyödylliseltä. Se on myös välttämätöntä, kun on tarkoituksena pohdiskella teoksen tekijän perimmäisiä motiiveja.

Toisaalta tiedostan esseen lähestymistavan ongelmat, kuten oman suppean historiantietämykseni ja tiedon epävarman ja monitahoisen luonteen. Kaikessa realistisuudessaan ja realismissaan Rikoksen ja rangaistuksen tapahtumat ja henkilöhahmot ovat loppujen lopuksi fiktiivisiä. Kannatan kuitenkin näkemystä, jonka mukaan mistä tahansa teoksesta voi saada tietoa paitsi tekijästä, myös tämän kulttuurista ja yhteiskunnasta. Esittämieni esimerkkien valossa käy myös selväksi, että Dostojevski käyttänyt omia, todellisia kokemuksiaan teoksen tapahtumien pohjana. Näiden seikkojen pohjalta jään käsitykseen, että Dostojevski on kirjoittaessaan pyrkinyt pitäytymään todellisuuden mahdollisuuksien rajoissa. En kuitenkaan usko, että nykylukija voi koskaan tavoittaa Rikoksen ja rangaistuksen kautta todellista ajan henkeä, sillä näkemys siitä on suodattunut Dostojevskin sekä kirjallisuuden- ja historiantutkijoiden läpi. 

Esseeni tarkoitus onkin täydellisen historiallisen tulkinnan sijaan herätellä ajatusta kirjallisuudesta sellaisena alana, joka tuottaa historiasta erityisenlaatuista, kokemuksellista tai subjektiivista tietoa. Tänä faktojen ja luonnontieteiden aikakautena jokaisen itsensä pohdittavaksi jää, onko saamamme tieto ajan hengestä luotettavaa tai ylipäätään arvokasta. 

Lähteet 

Tutkimusaineisto 

DOSTOJEVSKI, FJODOR 1985/1866: Rikos ja rangaistus. (Prestuplenije i nakazanije, 1866.) Käänt. J. A. Hollo. Juva: WSOY. 

Tutkimuskirjallisuus 

2000. Venäjän historia. Toim. Heikki Kirkinen. Uud. laitos. Helsinki: Otava 

TUROMA, SANNA 2011: Suuret kertojat 1840-1890. Luku 4. Teoksessa Venäläisen kirjallisuuden historia. Toim. Kirsti Ekonen ja Sanna Turoma. Helsinki: Gaudeamus, 253-248. 

OTHMAN, HANS 1987. Dostojevski ja todellisuus. Porvoo: WSOY. 

WRIGHT, GEORG HENRIK VON 1996. Ihminen Kulttuurin Murroksessa. Käänt. Risto Hannula, Jussi Aro, Heikki Nyman. Helsinki: Otava.