Ryhmätyöt, kihu ja kesähaaveita

Kuten edellisessä tekstissä mainitsin, olen tämän lukukauden aikana alkanut arvostaa ryhmätyöskentelyä. Kirjallisuuden klassikkokurssien lisäksi silmiäni on avannut myös kielenhuolto, tekstit ja kirjoittaminen -kurssi (jota aion tästä eteenpäin kutsua kihuksi, siis onko se joku sääntö, että kurssin nimessä on pakko olla ainakin 30 kirjainta?). Lisäksi puheviestinnän kurssi on saanut minut miettimään ryhmän toimintaa ja omaa rooliani ryhmässä.

Kihu on kaksiosainen kurssi, joka koostuu kielenhuollon osuudesta ja kirjoittamisen osuudesta. En kokenut saavani kurssilta mitään maailmaamullistavia oppimiskokemusta kielenhuollosta tai kirjoittamisesta. Sen sijaan oivalsin jotakin suhtautumisestani ryhmätyöskentelyyn.

Kirjoittamisen kurssin tarkoitus oli opetella kirjoittamaan ja arvioimaan erilaisia tekstilajeja. Osuus koostui parin viikon välein palautettavista lyhyistä teksteistä, joita sitten kävimme läpi pienryhmässä. Ryhmätyöskentelyn ehdottoman positiivisia puolia ovat uudet näkökulmat ja vertaispalaute. Ryhmääni kuului taitavia, samantasoisia kirjoittajia, ja koin toisten tekstien lukemisen ja palautteen erityisen innostavana.

Kielenhuollossa opeteltiin kirjoittamisen sääntöjä mm. korjaamalla tekstejä pienryhmässä. Jos mielii opettajaksi, on osattava myös perustella korjaukset. Kielenhuollossa koin ryhmätyön etätyöskentelynä turhauttavaksi.

Miksi siis kielenhuollon ryhmätyöskentely tympi, mutta kirjoittamisen ryhmätyöt innostivat? Kielenhuollossa opettajalle palautettava tehtävä kirjoitettiin yhdessä ja sisällöstä oltiin vastuussa yhdessä. Kirjoittamisen osuudessa sen sijaan sai palautetta ja kehitysehdotuksia muilta, mutta tekstit olivat omia tuotoksia. (Myös kirjallisuuden klassikoiden kurssilla palautettavista tehtävistä oli vastuussa itse: Jokainen kirjoitti vuorollaan raportin lukupiirin keskustelusta ja jokainen kirjoitti oman esseensä.)

Taitaapa siis olla niin, että teen konkreettiset tehtävät mieluummin itse, mutta arvostan ryhmätyössä keskustelun ja palautteen antia.

Olen viime viikkoina miettinyt myös kesän opintoja ja haaveillut podcastin tekemisestä. Olisi mahtavaa, jos pystyisi suorittamaan jonkun kurssin podcastilla tai käsikirjoituksella. Nyt, kun on selvää, että kirjastot avataan, suomalaiseen kirjallisuushistoriaan ja kotimaiseen kirjallisuuskaanoniin pureutuva podcast olisi aivan unelma-aihe. Se olisi varmaan avuksi monelle opiskelijalle, ja voisi olla ihan kiinnostavan harmitonta kuunneltavaa kenelle tahansa nukkumaan mennessä. Kaanoniita unia. Okei, tuo oli jo huono.

En vielä tiedä, ehdinkö ja jaksanko tehdä noin isotöistä projektia kesällä. Ensin täytyisi joka tapauksessa laittaa viestiä suomalaisen kirjallisuuden kurssin opettajalle ja kysyä, kelpaako tällainen idea ko. kurssin suoritukseksi. Mikäli koronaa ei olisi, tekisin podcastia mielellään myös pienen porukan kanssa. Podcastissa syntyvä keskustelu voisi olla mielenkiintoista. Mutta no, harva varmaan kesällä haluaisi istua sisällä lukemassa ja äänittämässä podcastia.

Suomalaisen kirjallisuuden historia ja klassikot

Kävin länsimaisen kirjallisuuden historia ja klassikot -kurssin syksyllä ja suomalaisen kirjallisuuden historian ja klassikot nyt keväällä. Molemmat kurssit etenevät samalla kaavalla. Teoksista järjestettiin pienessä ryhmässä lukupiiri ja lopuksi kirjoitettiin essee yhdestä kurssilla käsitellystä teoksesta.

Suomalainen kirjallisuus on kehittynyt Euroopan mittakaavassa varsin myöhään ja saanut vaikutteensa eurooppalaisista aatteista ja tyylisuunnista. Ennakoin siis syksyllä viisaasti, kun aloitin länsimaisen kirjallisuuden kurssista.

Muuhun länsimaiseen kirjallisuuteen verraten suomalaisesta kirjallisuudesta erottuvat omaleimaiset, toistuvat teemat, kuten kansakuvaus ja luontokuvaus. Katsaus suomalaiseen kirjallisuuteen olikin hieman länsimaista syväluotaavampi, sillä yhteen kansaan keskittyvänä se loi kronologisen jatkumon, jota oli helppo seurata. Totta kai se auttoi, että samaistuu kieleen ja kulttuuriseen kontekstiin ja tuntee Suomen historiaa.

Suureksi avuksi kurssilla oli Kai Laitisen teos Suomen kirjallisuuden historia, joka toimi kurssilla klassikkoteosten ja tyylisuuntien historian tietopankkina.. Teos on melkoinen tiiliskivi, mutta antaa kirjallisuuden kehityksestä ja eri tyylikausista hyvän yleiskuvan kronologisessa järjestyksessä. Teoksessa kerrotaan suomalaisen kirjallisuuden historiasta laajemmin kuin kurssilla. Klassikkokurssi alkoi Runebergistä, Snellmanista ja Lönnrotista, joiden tuotannosta muodostui pohja suomalaiselle kaunokirjalliselle kulttuurille ja kansalliselle heräämiselle. Suomalaista kirjallisuutta oli toki ennen heidän työtään, mutta suurin osa siitä oli uskonnollista tai tietokirjallisuutta. Karjalan kielen kääntäjät ovat nykyään pitkälti samanlaisessa tilanteessa kuin nuo kirjailijat ja suomentajat 1800-luvulla: Kielen normit eivät olleet vakiintuneet, ja aineiston puutteessa piti keksiä paljon uudissanoja. Ei ollut rinnakkaistekstejä, joista saada vaikutteita. Kirjallisen kulttuurin elvyttäjällä tai sen aloittajilla on valtava vastuu ja vaikutus myöhempiin teksteihin, mutta myös mahtava tilaisuus käyttää luovuutta. Mielenkiintoista!

Minusta on kiehtovaa se, miten suuresti kirjallisuus ja taide ovat vaikuttaneet kansalliseen heräämiseen. Vänrikki Stoolin ja Kalevalan aikaan Suomen itsenäisyys oli vielä kaukainen haave, mutta kansallisen hengen ja identiteetin luominen oli jo alkanut. Kansallista heräämistä edesauttoi lehdistön avulla filosofi Snellman, jolla oli mm. filosofinen teoria suomenkielisestä kansalliskirjallisuudesta.

Täytyy myöntää, että suomalaisen kirjallisuuden kurssin kansallisromantiikka-realismi-modernismi-jatkumossa kiinnostukseni koskee kahta ensimmäistä tyylisuuntaa. Modernismista on vaikeampi saada kiinni, sillä se on hyvin vaihtelevaa ja käsittää yksinkertaisesti paljon enemmän teoksia. Modernismissa minua kiinnostavat eniten Suomen vähemmistökielien kirjallisuusklassikot, mutta niitä ei käsitellä tällä kurssilla, jonka uusin teos taisi olla 80-luvulta.

Nyt klassikkokurssien jälkeen huomaan olevani erityisen kiintynyt 1800-luvun lopun kirjallisuuteen. Syynä lienee se, että siinä ilmenee kaunokirjallisuuden maailmaa muuttava luonne parhaimmillaan. Kansallisromanttisilla teoksilla luotiin suomalaista identiteettiä ja kansallista yhtenäisyyttä. Realismi taas otti kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Esimerkiksi Minna Canth sai teoksillaan joudutettua lakimuutoksia, jotka paransivat naisten asemaa Suomessa.

Viimeistelen tässä juuri kurssiin kuuluvaa esseetä Minna Canthin ja Juhani Ahon teosten naiskuvasta. Esseeni näkökulma on hyvin samanlainen kuin länsimaisen kirjallisuuden Dostojevski-esseen. Koska kirjastot ovat kiinni ja lähteet kiven alla, tämä essee jää Dostojevskiin verrattuna pintaraapaisuksi. On ollut kuitenkin aivan eri tasolla mielenkiintoista tutustua kirjailijoihin, jotka ovat eläneet ja vaikuttaneet omilla kotikonnuillani.

Koska kiinnostuskiikarini ovat kiinnittyneet historiaan ja yhteiskunnallisuuteen, ryhmätyöskentelystä tuli tällä kurssilla entistäkin antoisampi tapa tutustua teoksiin. Muut ryhmäläiset avasivat näkökulmaa esimerkiksi kieleen, kerrontaan, juoneen, henkilöhahmoihin tai symbolismiin. Myös toisten ryhmäläisten esseitä lukemalla sai uusia oivalluksia ja uutta tietoa.

Suomalaisen kirjallisuuden historia ja klassikot on yleissivistävä kurssi, jota voi suositella myös muille kuin kirjallisuuden opiskelijoille. Se muuttaa mielikuvaa paitsi suomalaisesta kirjallisuudesta, myös suomalaisuudesta ja Suomen historiasta.