Antia taide yhteiskunnassa ja kulttuurissa -kurssilta 2

Vielä vähän lisää taiteen tehtävistä ja taidejärjestelmästä.

Kansallinen herääminen


Taiteella on ollut erilaisia tarkoituksia, joista merkittävänä voi pitää sen yhteyttä kansalliseen heräämiseen 1800-luvun Euroopassa. Suomessa kansallinen herääminen nosti kiinnostuksen omaa kieltä kohtaan: sanomalehdistö ja kirjallinen kulttuuri syntyivät ja nykyaikaisen taide-elämän rakenteet saivat alkunsa. Esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura perustettiin jo 1831! Suomi oli 1800-luvun ajan Venäjän vallan alla, joskin autonomisena suuriruhtinaskuntana. Venäjän hallitsijavaihdokset ja lopulta helmikuun vallankumous vuonna 1917 vaikuttivat siis suuresti Suomen asioihin.


Kansallista heräämistä on käsitelty myös suomalaisen kirjallisuuden historia ja klassikot -kurssilla. Runebergiä, Snellmania ja Lönnrotia voi pitää suomalaisen kansallisen heräämisen kannalta merkittävänä kolmikkona. Kyseiset herrat opiskelivat samaan aikaan Turun yliopistossa ja olivat ystäviä. He jatkoivat romantikkojen työtä, ja heidän tuotannostaan muodostui pohja suomalaiselle kirjalliselle kulttuurille. Esimerkiksi klassikkokurssin lukemistoon kuuluvat Kalevala ja Vänrikki Stoolin tarinat pyrkivät kiteyttämään suomalaisuuden hengen ja luomaan yhteistä suomalaista mytologiaa. Lönnrot on muuten vastuussa myös tämänhetkisen pääaineeni nimestä: hän kehitti sanan "kirjallisuus" edellä mainitun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimeä varten.


Taiteen tarkoitus kansalliskulttuurin ja yhtenäisyyden rakentajana alkoi hiipua vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ehkä on ihan ymmärrettävää, että kansallismielisyys meni yleisesti pois muodista, kun natsi-Saksan julma totuus paljastui.

Taidejärjestelmä


Kuten jo aiemmassa postauksessa kävi ilmi, taidejärjestelmä on modernissa maailmassa eriytynyt omaksi järjestelmäkseen. Järjestelmäteorian mukaan taiteella on omat sisäiset normit, oma tehtävänsä yhteiskunnassa ja omaleimainen maailman hahmotustapa. Taide on eriytynyt omiksi organisaatioikseen, joilla on vain taiteeseen liittyviä tehtäviä. Näiden seikkojen perusteella sen voi nähdä itsenäisenä järjestelmänä.


Taidejärjestelmän rakennetta voidaan analysoida lajikohtaisesti, funktion perusteella tai statuksen perustella. Kun ajatellaan lajeja, taidejärjestelmä muodostuu erilaisista lajien osajärjestelmistä, kuten kirjallisuus, musiikki, tai visuaaliset taiteet. Funktion eli tehtävän perusteella taidejärjestelmän voi jakaa esimerkiksi tuotantoon, välitykseen ja vastaanottoon. Vielä spesifimmin taiteen kenttää voi jakaa rooleihin: taiteilijat, rahoittajat, kustannustoimittajat, galleristit, kriitikot, palkitsijat tai taidepolitiikan edustajat. Status- tai valtajaottelu puolestaan kertoo, miten taide jaetaan valtavirtaan ja marginaaliin ja kuka sen siten jakaa.

Tunnettu filosofi Michael Foucault puhuu diskursiivisesta vallasta. Esimerkiksi joukkoviestimillä on diskursiivinen valta siihen, mitkä asiat pääsevät yhteiskunnassa julkisen huomion kohteeksi ja miten näistä asioista puhutaan. Samoin voi ajatella, että taide pääsee statusasemaan vasta, kun jollakin on valta arvottaa se sinne. Taiteesta onkin aina määrännyt eliitti, joka päättää, mikä on taidetta.


Taiteessa oli pitkään kyse sen esteettisestä funktiosta, eli sen kyvystä herättää ihmisessä tietynlainen mielihyvän kokemus. Taidetta siis arvotetaan sen tuottaman subjektiivisen kokemuksen (esim. kaunis/ruma) perusteella. Lingvisti ja filosofi Jan Mukarovskyn mukaan taiteessa hallitsee juuri esteettinen funktio. Sovelletut taiteet, kuten käsityöt tai arkkitehtuuri erotettiin perinteisesti taiteesta sillä ajatuksella, että niillä on esteettisen lisäksi myös käytännöllinen funktio.


Tämä esteettinen taideteoria ei kuitenkaan päde aina esimerkiksi kirjallisuuteen, jota voi ajatella myös erityislaatuisen tiedon tuottajana tai yhteiskunnallisena arvioijana. Lisäksi monet (post)modernit teokset ovat nousseet esteettistä taidekäsitystä vastaan. Tässäpä eräs kurssin luennoitsijoiden lempiteos, Duchampin pisoaari. Liekö niin, että taiteen tehtävä ei ole enää olla kaunista, vaan herättää ajatuksia?

Taidetta on tietenkin monenlaista, eikä esteettinen funktio ole suinkaan kadonnut. Taiteen käsite on jatkuvasti laajentunut ja yhä uudet alat lasketaan taiteeksi. 1990-luvulla perinteiset erottelut taiteen ja kaupallisuuden tai taiteen ja viihteen välillä katosivat uudenlaisen markkinataloudellisen kulttuuripolitiikan myötä. 

Antia taide yhteiskunnassa ja kulttuurissa -kurssilta

Iloinen uutinen: Tietokone on vihdoinkin tullut huollosta, joten pääsen taas blogin (ja tenttimateriaalin) pariin! Lisää iloisia uutisia: Minulle on vihdoinkin selvinnyt taide yhteiskunnassa ja kulttuurissa -kurssin sisältö, mikä on ihan hyvä, koska tenttiin on enää pari päivää. Kurssin on siis tarkoitus tarjota taiteensosiologinen näkökulma kirjallisuuden- ja taiteentutkimukseen sekä yleiskuva kirjallisuuden ja taiteen asemasta modernissa kulttuurissa. (Kannattas vissiin joskus lukee ne WebOodin kurssikuvaukset…)

Taiteensosiologia on tutkimusala, joka erottautuu humanistisesta suuntauksesta suhteuttamalla tutkittavat asiat yhteiskuntaan. Humanistinen tutkimus on vuosikymmenien ajan toiminut lähtökohdista, jotka voi nykyään asettaa kyseenalaisksi. Humanismin ideologiaan kuului nimittäin pitkään ajatus taiteen autonomiasta. Tieteen termipankki kertoo, että kyseisen ajatuksen mukaan taide ole riippuvainen mistään sen ulkopuolisesta asiasta. Toisin sanoen taidetta pidettiin itsenäisenä, maailmasta erillisenä ilmaisumuotona, jossa kiteytyivät perustavanlaatuiset arvot.

Tässä vaiheessa on hyvä huomauttaa, että näin ajateltiin nimenomaan korkeasta taiteesta, ei esimerkiksi kansankulttuurista, populaarikulttuurista tai massakulttuurista, joita humanistinen ideologia ja tutkimus on pitkään arvottanut alemmaksi. Jako korkea- ja matalakulttuuriin on hyvin arvottava ja yhä läsnä ajatusmaailmassamme.

On myös muistettava, että taiteen autonomia on länsimainen modernin ajan käsitys: aiemmissa kulttuureissa taide oli osa sosiaalisia rituaaleja ja uskontoa. Kun kirkko ei enää valistuksen aikana määritellyt taidetta, taide alkoi itsenäistyä autonomiseksi järjestelmäkseen. Vuosikymmenien aikana esimerkiksi marxismi, feminismi, kulttuurintutkimus, sukupuolentutkimus ja kriittinen teoria ovat torjuneet ajatuksen taiteesta riippumattomana, autonomisena järjestelmänä.

Taiteensosiologia eroaa tutkimusalana humanistisesta tutkimuksesta nimenomaan siinä, että se tutkii taidetta suhteessa yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Siinä missä humanistinen tutkimus on vaikkapa kiinnostunut teoksen suhteesta sen genren konventioihin, taiteensosiologiassa kiinnostuksen aihe voisivat olla taidemaailman markkinat tai vaikkapa teoksen sisäinen kulttuurinen arvomaailma.

Taiteensosiologiassa pyritään näkemään myös tekijän taustalla vaikuttava yhteiskunta. Historioitsija Hippolyte Tainen mukaan teokset ovat kylläkin tekijän persoonallisuuden tuotteita, ja tekijän persoonallisuuden määräävät rotu, miljöö ja ajankohta. Tutkija Janet Wolffin hieman nykyaikaisempi ajatus on, että ihmisen persoonallisuus määräytyy monista eri tekijöistä: perhetausta, luokkatausta, sukupuoli, etniset ja kansalliset tekijät, ikä, koulutus, ammatti, asuinpaikka ja geokulttuuriset tekijät. Tekijän persoonallisuuden lisäksi teokseen vaikuttavat taiteen aikaisemmat traditiot.

Taiteensosiologia eroaa humanistisesta tutkimuksesta myös siten, että siinä teosten merkitys vaihtelee. Sosiologi Alphons Silbermann on sitä mieltä, että taiteensosiologian tutkimuskohteena ovat tuotanto, välitys ja vastaanotto, eivät taideteokset. Frankfurtin koulukunnan Theodor Adornolle taiteensosiologiassa merkityksellistä taas on se, millaisen kuvan teokset rakentavat maailmasta. Hänen mukaansa taiteensosiologiaa ei pitäisi sitoa tiukasti yleiseen sosiologiaan.

On olemassa myös lajikohtaisia sosiologioita, kuten kirjallisuussosiologia. Taiteensosiologia ja kirjallisuussosiologia eivät kuitenkaan ole institutionaalisesti vakiintuneet, eli niitä ei ole olemassa omina tiedeyksikköinään. (Paitsi Itä-Suomen yliopistossa taiteensosiologialla on perinne oppiaineena!) Sosiologista näkökulmaa sovelletaan silti monissa tutkimuksissa. Sosiologiat ovat siis ensisijaisesti tutkimusaloja, joita voi ajatella oppiaineita laajempina ja epävirallisempina käsitteinä.

Edellisessä kappaleessa mainittu institutionalisoituminen tarkoittaa sitä, että jokin ajatus- tai toimintatapa saavuttaa yleisen hyväksynnän ja tuen sekä vakiintuneen aseman. Tutkimussuuntaus voi institutionaalistua oppiaineeksi, mutta institutionaalistumisesta on kurssilla puhuttu lähinnä itse taiteen kohdalla. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että on olemassa instituutio tai instituutioita, jotka määrittelevät sen, mikä on taidetta. Ryhmään voi lukea esimerkiksi taiteilijat, kriitikot, kustantajat sekä gallerioiden ja museioiden ylläpitäjät.

Nykyään taiteesta on tullut myös markkinatalouden läheinen muoto. Voidaan ajatella että niin taide kuin politiikka, tiede, talous, oikeus tai viestintäkin ovat omia toimintajärjestelmiään, ja niillä on oma yhteiskunnallinen tai globaali tehtävänsä. Marketisaation myötä kaikissa järjestelmissä, myös taiteessa, kapitalistiset käytänteet ovat yleistyneet.

Kurssilla käytiin myös läpi taiteen muutosta ja erilaisia tyylikausia, mutta en esittele niitä tässä postauksessa. Ajatuksena kuitenkin oli ymmärtää tyylisuuntien sidoksisuus länsimaisen ihmisen maailmankuvan muutoksiin erilaisten historiallisten tapahtumien kautta. Sodat, tieteen nousu ja nopea kehitys, kaupungistuminen ja kapitalisaatio ovat kaikki osaltaan vaikuttaneet taiteellisen ilmaisun muutokseen. Vallassa olleille taidesuuntauksille on aina yhteiskunnallisten muutosten myötä muodostunut vastavoima: esimerkiksi romantiikkaa haastamaan syntyi realismi, ja realismia modernismi.

Taiteensosiologia on alkanut kiinnostaa minua päästyäni oheismateriaalin kimppuun (lue: tajuttuani mistä kurssissa on kysymys). Olen aiemmin huomaamattani käyttänyt taiteensosiologista näkökulmaa esimerkiksi Dostojevski-esseessäni. Olen aina ollut erityisen kiinnostunut taiteesta vallan ja politiikan näkökulmasta. Yllättäen pohdiskelin siis myös tähän kurssiin kuuluvassa esseessä taidetta vallankäytön kohteena ja vallan välineenä.

 Täytyy tunnustaa, että esseestä tuli mielestäni luokattoman huono.

Harmittaa, että en lähtenyt tekemään kurssia kirjatenttinä. En koe saaneeni luennoista irti paljoakaan. Meillä oli monta eri opettajaa, ja parilla kirjallisuuden konkarilla on tapana eksyä asiasta. Monikielisen viestinnän kurssi kaikessa selkeydessään ja johdonmukaisuudessaan oli mukavaa vaihtelua kirjallisuuden kursseille.

Muistiinpanot luennoilla

Nykyään kurssien luennoitsijat tarjoavat lähes poikkeuksetta luentodiat Moodleen. Diojen hyödyllisyys riippuu todella paljon luennoitsijasta. Jotkut opettajat tekevät kattavat ja selkeät diat ja saattavat lukea niistä suoraan, toiset kirjoittavat epämääräisiä (itselleen tarkoitettuja?) muistiinpanoja, joista ei ymmärrä mitään, ellei ole kuunnellut luennolla. Siksi monet opiskelijat kirjoittavat luennoilla muistiinpanoja joko käsin, läppärillä, puhelimella tai tabletilla. Jotkut kirjoittavat tulostettuihin tai koneelle kopioituihin luentodioihin.

Oma läppärini on vanha rohjake, jota en ole koskaan vienyt kodin ulkopuolelle, joten kirjoitin koko syyslukukauden muistiinpanoja käsin. Menestyin syksyn tenteissä hyvin, vaikken aina edes lukenut kirjoittamiani muistiinpanoja jälkikäteen.

Käsin kirjoittamisesta ja paperilta lukemisesta voikin olla hyötyä opiskelussa. Yliopistolla on ollut puhetta tutkimuksista, joiden mukaan käsinkirjoittaminen auttaa oppimaan paremmin kuin näppäimistöllä näpytelty muistiinpano. Lisäksi ihmisen on helpompi muistaa ja oppia lukemansa papreilta kuin näytöltä. On todettu, että työmuisti ja käsinkirjoituksessa aktivoituvat aivojen osat ovat yhteydessä toisiinsa. Esimerkiksi tässä monikielisen viestinnän luennolla mainitussa tutkimuksessa työmuistiin liittyvät aivojen osat olivat aktiivisemmat lapsilla, joiden käsinkirjoitustaito oli paremaa.

Jouluna ostin miniläppärin (joka valitettavasti otti ja hajosi kuukauden jälkeen ja on nyt huollossa). Lakkasin myös kirjoittamasta muistiinpanoja. On kiinnostavaa nähdä, miten ratkaisu vaikuttaa opiskelumenestykseeni. Ainakin luennoilla nukahtelu tuntuu entistä helpommalta, kun ei ole itse aktiivinen kynän ja paperin tai edes näppäimistön kanssa.

Monikielisen viestinnän tentti on ylihuomenna, ja yritän päntätä luentodioja ja oheismateriaalia vanhalta kannettavanrohjakkeeltani. Onhan tämä vähän erilaista kuin paperilta lukeminen. Toivottavasti kuukauden pikakurssista on edes se hyöty, että kurssin alkupuolella opitut asiat eivät ole vielä unohtuneet!

Monikielinen viestintä

Monikielisen viestinnän kurssi kuuluu pakollisena vain asiantuntijan opintopolun valinneelle. Otin sen silti, koska sen voi lukea suomen kielen aineopintojen valinnaisiin kursseihin. Ajattelin myös, että kurssista voi olla hyötyä, jos suoritan S2-kokonaisuuden, eli suomen opettamisen toisena/vieraana kielenä. Kieltenopetuksesta puhuttiin kurssilla kuitenkin harmillisen vähän. Kurssilla on käsitelty pääasiassa kääntämistä, tulkkaamista ja kielimaisemia.

Luennoilla käsiteltiin tulkkauksen historiaa ja järjestäytymistä koulutukseksi ja eri aloiksi (esim. asioimistulkkaus ja oikeustulkkaus) omine ammattisääntöineen ja tulkkausmuotoineen. Konsekutiivitulkkaus tarkoittaa peräkkäisiä puheenvuoroja tulkin ja keskustelijoiden välillä, ja simultaanitulkkaus sitä, että tulkki kääntää puhetta samanaikaisesti esimerkiksi kuiskaamalla tai mikrofonin kautta korvanappiin. Juuri teknisten apuvälineiden kehittäminen on tehnyt jälkimmäisestä suositumpaa. EU:n kokouksissa nopea simultaanitulkkaus mahdollistaa useampien kielien käytön. Teknisten apuvälineiden myötä tulkin asema on muuttunut näkyvästä näkymättömäksi.

Kääntämisen luennoilla painotettiin ammattimaisen ja ei-ammattimaisen kääntämisen eroja  alusta alkaen. Opimme ammattimaisen kääntämisen teoreettisia perusperiaatteita, ja oheislukemistossa käytiin läpi käytännön strategisisia taitoja ja tiedonhakutaitoja. Myöhemmin luennoitiin ei-ammattimaisen kääntämisen erosta, ja käytöstä esimerkiksi maahanmuuttajien tai vaihto-opiskelijoiden kohdalla.

Vaikka kääntäminen ei ole alaani, kiinnostuin kääntämisestä kielenelvytyksen keinona: materiaalin kääntämisessä vähän käytetylle kielelle on valtava vastuu. Monesti uhanalaiselle kielelle kääntäjä on ei-ammattilainen, mutta joutuu keksimään eri käsitteille käännöksiä kuitenkin pyrkien siihen, ettei valta-asemassa oleva lähdekieli vaikuttaisi elvytettävään kieleen liikaa.

Kielikontaktien vaikutusta kieleen käsiteltiin oheislukemistossa esimerkiksi englannin runsaan lainasanaston ja inkerinsuomen tapauksissa. Tällä hetkellä Itä-Suomen yliopistossa vierailevan virolaisen professorin, Helka Riionheimon, mukaan kielikontakti on itse asiassa aina ensisijaisesti puhujien välistä kohtaamista. Sen todistaa hänen tutkimansa inkerinsuomen tilanne, johon ovat vaikuttaneet politiikka ja yhteiskunnallinen ilmapiiri. Yllättäen poliittis-historiallinen vaikutus kieleen on minua kiinnostava aihe, joten kirjoitan siitä hieman pidemmin: 

Inkerinsuomalaiset muuttivat Inkerinmaalle 1600-luvulla, ja säilyttivät venäläisympäristöstä huolimatta yhteisössään suomen kielen 1900-luvulle asti. 1920-luvun lopulla alkoi voimakas ja väkivaltainen etninen sorto ja venäläistämispolitiikka. Suomea ei saanut eikä voinut enää käyttää julkisissa yhteyksissä. Toisen maailmansodan aikana Inkerinmaa tyhjennettiin suomensukuisesta väestöstä, ja Neuvostoliitto karkotti inkeriläiset myöhemmin Siperiaan. Suomi evakuoi inkeriläisiä sodan aikana, mutta heidät palautettiin sodan jälkeen Neuvostoliittoon, jossa heidän ei sallittu muuttaa kotiinsa Inkerinmaalle. Monet pakenivat Viroon, joka oli lähellä kotimaisemia, ja jossa kielisukulaisuus auttoi sopeutumaan ja piiloutumaan yhteiskuntaan. Kun paluu Inkerinmaalle tuli mahdolliseksi, monet eivät halunneet enää palata. Viron itsenäistyessä ja Neuvostoliiton hajotessa alkuperästään kiinnostuneet inkeriläiset alkoivat järjestäytyä uuden kansallisen heräämisen merkeissä. Se tapahtui kuitenkin kielen kannalta hiukan myöhään, sillä harva enää puhui inkerinsuomea äidinkielenään. Uusi sukupolvi opettelikin meillä tunnettua suomea, ja inkerinsuomi omana murteenaan tai kielenään on katoamassa kokonaan.

Pakko mainita vielä lopuksi, että aistin pieniä jännitteitä tulkkaus- että kääntäjäluennoitsijoissa. Molemmilla tuntui olevan jokin arvostusongelma oman ammattinsa suhteen. Kääntäjä dissasi käännösohjelmia ja ei-ammattimaisia kääntäjiä, kuten toimittajia, ja tulkki puolestaan tuntui katkeroituneelta kääntäjille, jotka saavat työskennellä kotonaan ja päättää itse omat aikataulunsa. Molemmat esittivät esimerkkejä huonosta kääntämisestä ja tulkkauksesta, sekä siitä, kuinka ammattikunnan työpanosta ei ole mainittu julkisesti esimerkiksi uutisotsikoissa. Tottahan se toki on, että tekstit eivät käänny itsekseen eivätkä ummikot valtionjohtajat neuvottele ilman tulkkia.

(Lisään postaukseen mahdollisesti muutaman asian, kun pääsen oheismateriaalien loppuun.)