Loppuvuoden katsaus

Tiukka opiskelusyksy on nyt takana, ja ajattelin kirjoitella muutaman sanan siitä, mitä olen sisäistänyt tämän lukukauden aikana.

Tavoitteenani oli löytää syksyn aikana mielenkiintoinen sivuaine, ja ongelma oli mikäpä muukaan kuin kiinnostavien asioiden paljous. Nyt puristus on kuitenkin ohi, ja olen päättänyt, että jatkan suomen kielen, kirjallisuuden ja sosiologian opiskelua ja ainakin satunnaisia karjalan kursseja. Yhteiskuntapolitiikan ja viestinnän jätän hautumaan, vaikka nekin edelleen kiinnostaisivat.

Rutistin syksyyn aivan liian monta kurssia, enkä todellakaan suosittele kyseistä opiskelutyyliä, jos haluaa syventyä opiskeluun. Minulla oli kuitenkin onnea, koska kaikki aiheet antoivat uutta näkökulmaa toisiinsa. Esimerkiksi venäjän ja karjalan kielten opiskelu yhtä aikaa on kiinnostavaa, ja molemmat antavat myös oman näkökulmansa myös suomen kieleen. Muiden kurssien antia tuli hyödynnettyä jopa ruotsin kurssin suullisen tentin aiheena. 

Sosiologiakin avaa erilaisen katsantokannan kieleen, sillä myös se on kiinnostunut kielestä yhteiskunnallisena rakenteena ja merkitysjärjestelmänä, joka mahdollistaa vuorovaikutuksen ja yhteisen merkityksenannon asioille.

Oli ilo huomata, että kolmen vieraan kielen opiskelu yhtäaikaisesti ei tuottanut ongelmia, ja olen yhä nopea oppimaan kieliä, vaikka aivot eivät enää ehkä olekaan aivan yhtä muokkautuvat kuin lapsella.

Karjalan kursseilla tutustuin vienankarjalan kieliopintojen lisäksi Karjalan (sekä samalla Suomen ja Venäjän) historiaan ja karjalaisuuden käsitteeseen. Kurssit syvensivät ymmärrystäni poliittisten päätösten vaikutuksista kieliyhteisöihin. Karjalan kielellä ei Suomessa ole virallista asemaa, mutta nyt sen elvytystyö on annettu Itä-Suomen yliopistolle.

Kenties paras yhdistelmistä oli käydä samaan aikaan karjalan johdantokurssi sekä suomen murteet ja muu puhekieli -kurssi, sillä molemmissa sivutaan samaa historiaa. Myös kirjakielen kehitys -kurssi istui hyvin samaan kokonaisuuteen, ja harmitti hieman, ettei tuntunut löytyvän aikaa tutkia kurssin aiheita tarkemmin.

Suomen itämurteet pohjautuvat karjalan kieleen, ja on aika uskomatonta, että hyvin erilaisista, eri kielimuotoihin pohjautuvista suomen murteista on aikoinaan saatu väännettyä kaikille ymmärrettävä kirjakieli. Nykyään kirjakielen vaikutus, media ja ihmisten liikkuminen on tuonut murteita lähemmäs toisiaan ja synnyttänyt yleispuhekielen. Mutta sitä voi miettiä, olisivatko vaikkapa rääkkyläläinen ja raumalainen vielä 200 vuotta sitten ymmärtäneet tosiaan tuosta vaan?

Tällaisia ajatuksia jäi päällimmäisenä mieleen syksystä. Keväällä ajattelin ottaa vähän rennommin. Aion keskittyä kirjallisuuden opintoihin, mutta ohjelmassa on myös lisää karjalaa ja venäjää sekä suomen nimistöntutkimuskurssi. 

Kesäopintoja en ole vielä suunnitellut, mutta monien kurssien esseesuoritukset houkuttavat. Kaipaan kunnollisten esseiden kirjoittamista; silloin opin parhaiten ja voin keskittyä johonkin omaan mielenkiinnon kohteeseeni. Yritän saada lähes kaikki aineopinnot purkkiin ennen syksyä, jotta voin kandivuonna keskittyä kaikkiin mielenkiintoisiin ekstraopintoihin… krhm, ja tietenkin kandiin.

Nauttikaa loppuvuoden lomista!

Humppaa humppaa

Loma alkaa olla lopussa ja on aika valmistautua seuraavaan lukukauteen. Uuden lukuvuoden lähestyminen on tuonut mukanaan stressiä: muistanko enää mitään viime lukukauden kursseista? Mitä ihmettä oikein meinaan opiskella ja millä rahalla?

Toisaalta olen innoissani, koska laitoksellamme syksyn periodit järjestetään täysin etäopintoina (uusien opiskelijoiden kursseja lukuun ottamatta). Tiedän, että moni muu ei tykkää kyseisestä ratkaisusta, mutta minulle se tarkoittaa tehokkaampaa opiskelua, kun matkoihin ja sosiaaliseen kanssakäymiseen kuluva energia jää käyttöön. Ehkä jaksan sitten riekkua jossain opiskelijailtamissakin.

Eniten nyt stressaa se, etten tiedä tulevasta tehtyäni päätöksen jättää opettajanopinnot hautumaan. Ei siis hajuakaan sivuaineista, urasta tai tulevasta työelämästä. Tavoitteeni syksylle onkin mahdollisen sivuaineen löytäminen. Olen valinnut lukuisia kursseja, joista voisi olla tukea kirjallisuuden tai suomen kielen pääaineelle. Lukujärjestys on sen verran täysi, että tiputan varmasti kättelyssä pois kurssit, jotka eivät nappaakaan.

Koko lukuvuoden tavoitteeni on saada purkkiin ainakin suomen kielen aineopinnot. Kirjallisuudessa on sen verran pureksittavaa, että tekemistä riittää myös ensi kesäksi.

Tällä hetkellä opintojeni motto lienee "katsotaan". Toivottavasti unelmien seuraaminen johtaa johonkin oivallukseen. Saattaahan käydä niinkin, että palaan myöhemmin kasvatustieteiden pariin. Ja aina on vanha tuttu kirjaprojekti, johon palata. Joskin epäilen, urkenisiko siitä uraa.

Tsemppiä kaikille uuteen lukuvuoteen!

Lukuvuosikatsaus ja kesäsuunnitelmia

Olen erittäin tyytyväinen ensimmäiseen lukuvuoteeni yliopistossa (vaikka en vielä olekaan tajunnut, että se on lopussa). Olen suoriutunut kursseista hyvin arvosanoin ja saanut kasaan yli 70 opintopistettä. Yliopistossa tunnen olevani oikeassa paikassa. Eli siis kotona etäopiskelemassa. 😁

Pääsin sivuainehaussa opiskelemaan kasvatustieteitä, mutta en ole enää ollenkaan varma siitä, haluanko opiskella opettajaksi. Uraohjaussessio vakuutti minut siitä, ettei päätöksellä ole kiire. Olen kiinnostunut niin monesta eri tieteenalasta, että ehkäpä syksyllä on aika tutkia muita sivuainemahdollisuuksia, kuten yhteiskuntatieteitä ja historiaa.

En osaa edelleenkään sanoa, houkuttaako minua pääaineena enemmän suomen kieli vai kirjallisuus. Lukuvuoden aikana olen huomannut, että esseiden tai oppimispäiväkirjojen kirjottaminen ja kirjojen ja tutkimusten kahlaaminen ovat hyödyllisintä ja hauskinta opiskelua.

Oppimisessa kiinnostavimpia suuria linjoja ovat olleet kirjallisuuden merkityksen ja kieleen liittyvän vallan oivaltaminen. Minua kiehtoo kaunokirjallisuuden uniikki asema ainoana taiteen muotona, johon lukija pystyy samaistumaan. Kirjallisuudella on rakennettu kansallista identiteettiä tai otettu kantaa yhteiskunnallisesti. Kirjallisuus opettaa myötäelämistä ja avaa uusia näkökulmia.

Toisaalta kielenkäytön tutkiminen ja analysoiminen yhteiskunnallisessa kontekstissa on aivan yhtä kiehtovaa. Innostuin teoksesta Kielen vallassa (toim. Matti Mälkiä ja Jari Stenvall), vaikka artikkelikokoelma ei ole kovin uusi, ja lainasin sen alun perin kirjoituskurssin yleistajuista artikkelia varten.

Joka tapauksessa minulla on kesällä aikaa pohtia ja tutkia opiskelumahdollisuuksiani. Pitäisi ehkä rakentaa uusi HOPS…

Kesäkurssina olen käynyt English Academic Reading Skills -kurssia, joka kuuluu tutkintoon pakollisena. Yllättäen kurssi on tarjonnut hyviä käytäntöjä myös suomenkielisen tieteellisen tekstin kirjoittamiseen. Kurssin tehtävien tarkat ohjeistukset auttavat jäsentämään tieteellistä tekstiä uudella tavalla. Voi olla, että englannin taidoille on tarvetta tulevaisuudessa, jos sivuaineisiin lipsahtaa vähemmän suomenkielistä materiaalia sisältäviä opintoja.

Itä-Suomen yliopisto tarjoaa nyt myös kaikille avoimen kurssin, antirasismin perusteet. Se on toinen kesäkurssini, jota en kylläkään ole vielä aloittanut. Merkitys ja vuorovaikutus -kurssin esseekin odottaa vielä valmistumistaan. Toivon että saisin sähköisen materiaalin sijaan hankittua kirjastosta ihan oikean kirjan sitä varten. Olen nimittäin kevään aikana oppinut myös sen, että tehoton tietokone, lyhyt pinna ja sata uutta etäopiskelussa tarvittavaa ohjelmaa ja sovellusta eivät ole hyvä yhdistelmä.

Kesällä voisin lueskella myös tulevan kirjallisuuden kurssin teoksia. Ajatus podcast-käsikirjoituksesta houkuttaa edelleen, ja voi olla, että otan asian uudelleen harkintaan, kun opettajat palailevat lomilta.

Ryhmätyöt, kihu ja kesähaaveita

Kuten edellisessä tekstissä mainitsin, olen tämän lukukauden aikana alkanut arvostaa ryhmätyöskentelyä. Kirjallisuuden klassikkokurssien lisäksi silmiäni on avannut myös kielenhuolto, tekstit ja kirjoittaminen -kurssi (jota aion tästä eteenpäin kutsua kihuksi, siis onko se joku sääntö, että kurssin nimessä on pakko olla ainakin 30 kirjainta?). Lisäksi puheviestinnän kurssi on saanut minut miettimään ryhmän toimintaa ja omaa rooliani ryhmässä.

Kihu on kaksiosainen kurssi, joka koostuu kielenhuollon osuudesta ja kirjoittamisen osuudesta. En kokenut saavani kurssilta mitään maailmaamullistavia oppimiskokemusta kielenhuollosta tai kirjoittamisesta. Sen sijaan oivalsin jotakin suhtautumisestani ryhmätyöskentelyyn.

Kirjoittamisen kurssin tarkoitus oli opetella kirjoittamaan ja arvioimaan erilaisia tekstilajeja. Osuus koostui parin viikon välein palautettavista lyhyistä teksteistä, joita sitten kävimme läpi pienryhmässä. Ryhmätyöskentelyn ehdottoman positiivisia puolia ovat uudet näkökulmat ja vertaispalaute. Ryhmääni kuului taitavia, samantasoisia kirjoittajia, ja koin toisten tekstien lukemisen ja palautteen erityisen innostavana.

Kielenhuollossa opeteltiin kirjoittamisen sääntöjä mm. korjaamalla tekstejä pienryhmässä. Jos mielii opettajaksi, on osattava myös perustella korjaukset. Kielenhuollossa koin ryhmätyön etätyöskentelynä turhauttavaksi.

Miksi siis kielenhuollon ryhmätyöskentely tympi, mutta kirjoittamisen ryhmätyöt innostivat? Kielenhuollossa opettajalle palautettava tehtävä kirjoitettiin yhdessä ja sisällöstä oltiin vastuussa yhdessä. Kirjoittamisen osuudessa sen sijaan sai palautetta ja kehitysehdotuksia muilta, mutta tekstit olivat omia tuotoksia. (Myös kirjallisuuden klassikoiden kurssilla palautettavista tehtävistä oli vastuussa itse: Jokainen kirjoitti vuorollaan raportin lukupiirin keskustelusta ja jokainen kirjoitti oman esseensä.)

Taitaapa siis olla niin, että teen konkreettiset tehtävät mieluummin itse, mutta arvostan ryhmätyössä keskustelun ja palautteen antia.

Olen viime viikkoina miettinyt myös kesän opintoja ja haaveillut podcastin tekemisestä. Olisi mahtavaa, jos pystyisi suorittamaan jonkun kurssin podcastilla tai käsikirjoituksella. Nyt, kun on selvää, että kirjastot avataan, suomalaiseen kirjallisuushistoriaan ja kotimaiseen kirjallisuuskaanoniin pureutuva podcast olisi aivan unelma-aihe. Se olisi varmaan avuksi monelle opiskelijalle, ja voisi olla ihan kiinnostavan harmitonta kuunneltavaa kenelle tahansa nukkumaan mennessä. Kaanoniita unia. Okei, tuo oli jo huono.

En vielä tiedä, ehdinkö ja jaksanko tehdä noin isotöistä projektia kesällä. Ensin täytyisi joka tapauksessa laittaa viestiä suomalaisen kirjallisuuden kurssin opettajalle ja kysyä, kelpaako tällainen idea ko. kurssin suoritukseksi. Mikäli koronaa ei olisi, tekisin podcastia mielellään myös pienen porukan kanssa. Podcastissa syntyvä keskustelu voisi olla mielenkiintoista. Mutta no, harva varmaan kesällä haluaisi istua sisällä lukemassa ja äänittämässä podcastia.

Suomalaisen kirjallisuuden historia ja klassikot

Kävin länsimaisen kirjallisuuden historia ja klassikot -kurssin syksyllä ja suomalaisen kirjallisuuden historian ja klassikot nyt keväällä. Molemmat kurssit etenevät samalla kaavalla. Teoksista järjestettiin pienessä ryhmässä lukupiiri ja lopuksi kirjoitettiin essee yhdestä kurssilla käsitellystä teoksesta.

Suomalainen kirjallisuus on kehittynyt Euroopan mittakaavassa varsin myöhään ja saanut vaikutteensa eurooppalaisista aatteista ja tyylisuunnista. Ennakoin siis syksyllä viisaasti, kun aloitin länsimaisen kirjallisuuden kurssista.

Muuhun länsimaiseen kirjallisuuteen verraten suomalaisesta kirjallisuudesta erottuvat omaleimaiset, toistuvat teemat, kuten kansakuvaus ja luontokuvaus. Katsaus suomalaiseen kirjallisuuteen olikin hieman länsimaista syväluotaavampi, sillä yhteen kansaan keskittyvänä se loi kronologisen jatkumon, jota oli helppo seurata. Totta kai se auttoi, että samaistuu kieleen ja kulttuuriseen kontekstiin ja tuntee Suomen historiaa.

Suureksi avuksi kurssilla oli Kai Laitisen teos Suomen kirjallisuuden historia, joka toimi kurssilla klassikkoteosten ja tyylisuuntien historian tietopankkina.. Teos on melkoinen tiiliskivi, mutta antaa kirjallisuuden kehityksestä ja eri tyylikausista hyvän yleiskuvan kronologisessa järjestyksessä. Teoksessa kerrotaan suomalaisen kirjallisuuden historiasta laajemmin kuin kurssilla. Klassikkokurssi alkoi Runebergistä, Snellmanista ja Lönnrotista, joiden tuotannosta muodostui pohja suomalaiselle kaunokirjalliselle kulttuurille ja kansalliselle heräämiselle. Suomalaista kirjallisuutta oli toki ennen heidän työtään, mutta suurin osa siitä oli uskonnollista tai tietokirjallisuutta. Karjalan kielen kääntäjät ovat nykyään pitkälti samanlaisessa tilanteessa kuin nuo kirjailijat ja suomentajat 1800-luvulla: Kielen normit eivät olleet vakiintuneet, ja aineiston puutteessa piti keksiä paljon uudissanoja. Ei ollut rinnakkaistekstejä, joista saada vaikutteita. Kirjallisen kulttuurin elvyttäjällä tai sen aloittajilla on valtava vastuu ja vaikutus myöhempiin teksteihin, mutta myös mahtava tilaisuus käyttää luovuutta. Mielenkiintoista!

Minusta on kiehtovaa se, miten suuresti kirjallisuus ja taide ovat vaikuttaneet kansalliseen heräämiseen. Vänrikki Stoolin ja Kalevalan aikaan Suomen itsenäisyys oli vielä kaukainen haave, mutta kansallisen hengen ja identiteetin luominen oli jo alkanut. Kansallista heräämistä edesauttoi lehdistön avulla filosofi Snellman, jolla oli mm. filosofinen teoria suomenkielisestä kansalliskirjallisuudesta.

Täytyy myöntää, että suomalaisen kirjallisuuden kurssin kansallisromantiikka-realismi-modernismi-jatkumossa kiinnostukseni koskee kahta ensimmäistä tyylisuuntaa. Modernismista on vaikeampi saada kiinni, sillä se on hyvin vaihtelevaa ja käsittää yksinkertaisesti paljon enemmän teoksia. Modernismissa minua kiinnostavat eniten Suomen vähemmistökielien kirjallisuusklassikot, mutta niitä ei käsitellä tällä kurssilla, jonka uusin teos taisi olla 80-luvulta.

Nyt klassikkokurssien jälkeen huomaan olevani erityisen kiintynyt 1800-luvun lopun kirjallisuuteen. Syynä lienee se, että siinä ilmenee kaunokirjallisuuden maailmaa muuttava luonne parhaimmillaan. Kansallisromanttisilla teoksilla luotiin suomalaista identiteettiä ja kansallista yhtenäisyyttä. Realismi taas otti kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Esimerkiksi Minna Canth sai teoksillaan joudutettua lakimuutoksia, jotka paransivat naisten asemaa Suomessa.

Viimeistelen tässä juuri kurssiin kuuluvaa esseetä Minna Canthin ja Juhani Ahon teosten naiskuvasta. Esseeni näkökulma on hyvin samanlainen kuin länsimaisen kirjallisuuden Dostojevski-esseen. Koska kirjastot ovat kiinni ja lähteet kiven alla, tämä essee jää Dostojevskiin verrattuna pintaraapaisuksi. On ollut kuitenkin aivan eri tasolla mielenkiintoista tutustua kirjailijoihin, jotka ovat eläneet ja vaikuttaneet omilla kotikonnuillani.

Koska kiinnostuskiikarini ovat kiinnittyneet historiaan ja yhteiskunnallisuuteen, ryhmätyöskentelystä tuli tällä kurssilla entistäkin antoisampi tapa tutustua teoksiin. Muut ryhmäläiset avasivat näkökulmaa esimerkiksi kieleen, kerrontaan, juoneen, henkilöhahmoihin tai symbolismiin. Myös toisten ryhmäläisten esseitä lukemalla sai uusia oivalluksia ja uutta tietoa.

Suomalaisen kirjallisuuden historia ja klassikot on yleissivistävä kurssi, jota voi suositella myös muille kuin kirjallisuuden opiskelijoille. Se muuttaa mielikuvaa paitsi suomalaisesta kirjallisuudesta, myös suomalaisuudesta ja Suomen historiasta.

Pohdintoja koronan siivittämänä

Korona on mullistanut maailmaani monella eri elämänalueella, myös opintojen suhteen. Tilanteen vuoksi opiskelu Itä-Suomen yliopistossa on muuttunut kokonaan etäopiskeluksi. Tässä odotellaan vielä opettajien ohjeistuksia kurssien jatkosta ja uusista kursseista. Nyt näyttää siltä, että kaikki pyritään kuitenkin järjestämään niin, ettei tulisi ongelmia opintopisteiden saamisessa.

Pääsen kokeilemaan hieman etuajassa, miten itsenäisempi opiskelu sujuu. Ehdin lainata merkitys ja vuorovaikutus -kurssikirjallisuuden juuri ennen kirjastoiden sulkemista. Kurssin voi nyt suorittaa itsenäisillä tehtävillä ja esseellä. Kirjoja ei toistaiseksi voi lainata, joten saa nähdä, miten esimerkiksi esseen kirjoittamisten ja kesäopintojen käy.

Nyt opintojen eteneminen on entistä enemmän kiinni tietotekniikan hallinnasta – ja toimivuudesta. Kuukausi sitten huollosta palannut tietokoneen rohjake päätti taas tiltata. Onneksi sain sen vielä käyntiin, mutta luotto konetta kohtaan ei ole mitenkään hyvissä kantimissa. Tietotekniikan käytön pakollinen harjoittelu voi olla tulevaisuuden kannalta ihan hyväkin juttu. En osaa käyttää Skypeä enkä Zoomia, ja Word on useaan otteeseen aiheuttanut minulle harmaita hiuksia. (Hermot kärähtävät jo tämän blogin kanssa: miksi teksti näyttää erilaiselta bloginäkymässä?) Ehkä olen vähän ajasta jäljessä.

Olen välillä katunut sitä, etten hakeutunut aiemmin opiskelemaan tälle alalle. Varsinkin alussa tuntui, etten oikein muista miten opiskella ja että elän hiukkasen eri maailmassa kuin vuosia nuoremmat kanssaopiskelijat. Viime vierailulla pikkusiskoni luona (huom. ennen koronaa!) juttelimme opinnoistani. Sisko on kasvatustieteiden maisteri. Juttelimme opiskelustani, ja tulin lopulta siihen tulokseen, että vaikkapa kymmenen vuotta sitten en olisi saanut näistä opinnoista yhtä paljon irti enkä välttämättä pärjännyt yhtä hyvin. Elämänkokemus ja työkokemus auttavat katsomaan asioita vähän eri näkökulmasta. Tässäpä listaus muutoksista, jotka hyödyttävät minua:

• Olen jättänyt suorittamisen: Keskityn vain urani kannalta tärkeisiin tai itseäni kiinnostaviin asioihin. Minua kiinnostaa enemmän se, mitä oikeasti osaan kuin se, minkä numeron saan kurssista.
• Otan vastuuta: Opettajajohtoisen, valmiiksi poluksi suunnitellun opiskelun jälkeen olisi voinut olla kova pala hypätä yliopistomaailmaan. Nykyään osaan suunnitella paremmin omaa aikatauluani ja tavoitteitani.
• Kokonaisuuksien hahmottaminen: Osaan suhteuttaa kurssien tavoitteet ja tarkoituksen paremmin koko opintoihin (krhm, ei päde taide yhteiskunnassa ja kulttuurissa -luentoihin, joissa tarkoitus oli auttamatta hukassa minusta riippumatta :D).
• Tieto ja kokemus auttavat: Kymmenessä vuodessa maailmankuvani on tieteellistynyt, joten tiedonhaun ja tieteenteon perusperiaatteet ovat minulle tuttuja. Vuosien saatossa tapahtunut maailmankuvan muutos vaikuttaa myös siihen, mihin mielenkiinto painottuu opinnoissa: Yleistieto maailmasta on auttanut minua hahmottamaan esimerkiksi kirjallisuuden teoksia suhteessa maailmanhistoriaan. Yhteiskunnallisuus ja politiikka ovat aina mukana ajattelussa. Lisäksi kokemus työmaailmasta tulee auttamaan todella paljon tulevaisuuden harjoitteluissa, ryhmätyöskentelyissä ja esiintymisissä.

Jotkut asiat eivät kuitenkaan ole muuttuneet kymmenessä vuodessakaan. Innostus kieltä kohtaan on toivottavasti pysyvää.

Äänne- ja muoto-oppi

Äänne- ja muoto-oppi, lyhyemmin ämo, on laaja kurssi, jolla paneudutaan kielioppiin ja kielen rakenteeseen analyyttisesti ja tieteellisesti, vähän eri näkökulmasta kuin peruskoulussa. Kielitieteen peruskurssi on todella hyvä pohja ämo-kurssille, koska ämo-kurssilla käsitellään fonologiaa, morfologiaa ja syntaksia sekä jonkin verran fonetiikkaa. Kurssiin kuuluu luentoja ja harjoitustunteja, joilla suomen kielen tutkimukselle ominaiset merkintätavat ja terminologia tulevat vähitellen tutuiksi.

Koska kurssi on todella laaja, on hankala tiivistää tärkeimpiä opittuja asioita. Mutta tässäpä alustusta ja muutamia perusjuttuja tenttiin.


Suomi on agglutinoiva kieli, jossa sanoihin liimataan päätteitä, joilla ilmaistaan taivutusta. Esimerkiksi kissa+ssa+ni. Esimerkiksi englanti taas on pääosin isoloiva kieli, jossa sanojen suhteita ilmaistaan erillisin kieliopillisin sanoin, prepositioin ja postpositioin (vertaa: in my cat).


Suomen kielessä taivutettu sana voi siis muodostua monista aineksista. Suomessa morfeemien järjestys on kiinteä eli aina sama. Järjestystä kutsutaan morfotaksiksi ja se menee suomen kielessä seuraavasti: vartalo, johdin, tunnus, pääte, liite. Mitäs nämä sitten ovat?


Varsinainen sana on aina kaikkien päätteiden ja liitteiden edellä, ja sitä kutsutaan vartaloksi. Kantavartalot ovat yleensä hyvin lyhyitä, ja niistä voi muodostaa sanoja esimerkiksi johtamalla esim. kirja -> kirja+sto, jossa -sto on johdin ja kirjasto johdos. Uusia sanoja muodostetaan suomen kieleen johtamalla (mutta myös yhdistämällä ja lainaamalla).


Sen lisäksi vartaloon voidaan liittää

- tunnuksia (esim. monikon tunnus: kissa+t, tai imperfektin tunnus men+i)

- päätteitä (esim. persoonapääte: mene+n, tai sijapääte: kissa+lla)

- liitteitä (esim. omistusliite: kissa+ni, tai liitepartikkeli: kissa+kin)


Tämän takia suomen kielen sanoilla on jopa tuhansia taivutusmuotoja. Osa sanoista taipuu vain osittain. Yritäpä vaikka taivuttaa täytyä-verbiä kaikissa persoonissa. Tällaisilla sanoilla on vajaa paradigma. Pradigma tarkoittaa sanan kaikkia taivutusmuotoja. Joillakin sanoilla on täydennysparadigma, jossa taivutusmuodot muodostetaan eri vartaloista (esim. olla-verbin lie-taivutusmuodot). Sekaparadigmassa taas samannäköisten synonyymivartaloiden taivutukset sekoittuvat (esim. ”parantukaa” on taivutus parantua-verbistä, mutta ”parane” on taivutus parata-verbistä).


Tavuihin jakamiseen tottuneelle vartalot ovat aluksi hieman outo asia. Vokaali- ja konsonanttivartalot sekä vartalovokaalin vaihtelut oppii kuitenkin tekemällä harjoitustehtäviä.


- Vokaalivartalo päättyy vokaaliin (esim. vesi). Sanalla on aina vokaalivartalo. Vartalon sisällä olevissa konsonanteissa voi olla astevaihtelua, jolloin sanalla voi olla kaksi vokaalivartaloa, vahva-asteinen ja heikkoasteinen (esim. vete+en ja vede+n). Vokaalivartalon viimeinen vokaali kertoo, mikä on sanan vartalovokaali.


- Konsonanttivartalo päättyy konsonanttiin (esim. vet+tä). Jos sanalla on vokaalivartalon lisäksi konsonanttivartalo, sanaa kutsutaan kaksivartaloiseksi.


Sanan erilaiset taivutusvartalot saa selville käyttämällä merkkimuotoja: Nomineilla yksikön essiivi kertoo vahva-asteisen vokaalivartalon (käte+nä). Yksikön genetiivi näyttää, onko sanalla heikkoasteista vokaalivartaloa (käde+n). Yksikön partitiivista näkee mahdollisen konsonanttivartalon (kät+tä).


Verbeillä on omat merkkimuodot: Indikatiivin monikon 3. persoona näyttää vahva-asteisen vokaalivartalon (luke+vat). Indikatiivin yksikön 1. persoona kertoo, onko heikkoasteista vokaalivartaloa (lue+n). Imperatiivin yksikön 3. persoona näyttää mahdollisen konsonanttivartalon (leikat+koon)


Tavujen ja vartaloiden kanssa menee helposti sekaisin, koska astevaihtelua tutkittaessa tarvitaan taas jakoa tavuihin: Astevaihtelun pääsääntö nimittäin on, että vahva aste esiintyy yleensä avotavun ja heikko aste umpitavun edessä (esim. kuk-ka, ku-kan). Loogisesti umpitavu päättyy tietenkin konsonanttiin ja avotavu vokaaliin. Tähän on kuitenkin paljon kielen historiallisesta muutoksesta johtuvia poikkeuksia: esimerkiksi kuk-kaan. Poikkeus johtuu siitä, että sana on alun perin ollut kolmitavuinen: kuk-ka-han, jolloin -ka- on ollut avotavu, joten sen edellä esiintyy vahva aste.

Minusta ämo-kurssin mielenkiintoisin anti onkin ollut kielen historiasta ammentavat selitykset erilaisille sanoille, taivutusmuodoille ja poikkeuksille. Nyt selvisi, miksi pienenä halusin kirjoittaa sanan ”tervetuloa” asuun ”tervettuloa”. Sehän kuulostaa siltä, että siinä olisi kaksi t-kirjainta keskellä. Ilmiö johtuu rajakahdennuksesta: sana terve on alun perin loppunut konsonanttiin. Tällaisia sanoja ovat esimerkiksi monet e-loppuiset nominit (esim. sade) sekä imperatiivin yksikön 2. persoonan verbit (mene).


Ämossa haastavinta on ollut tiedon määrä. Minua sekoittaa edelleen lauseopinkin jälkeen se, miten kieltä voi jaotella pienempiin osiin ja tarkastella tavoilla, jotka ovat toisinaan limittäisiä. Lauseen voi oikeastaan jakaa aika monella tavalla: esimerkiksi erottelemalla lauseenjäsenet, sanat, tavut, morfit tai äänteet. Tätä kielellisen aineksen purkamista pienempiin osiin kutsutaan segmentoinniksi. Useammasta peräkkäisestä kielenyksiköstä koostuvaa yksiköiden jonoa (esim. morfeemeista koostuvaa sanaa tai sanoista koostuvaa lausetta) kutsutaan syntagmaksi. Kieltä voi ajatella niin, että suuremmat yksiköt koostuvat pienemmistä: morfeemi foneemeista, lekseemi morfeemeista (alla vielä termien selitykset).


- Foneemi on äänne, ja pienin yksikkö, joka erottaa merkityksiä, vaikkei sillä itsellään olekaan merkitystä. Esim. kala ja pala eroavat vain yhdellä äänteen segmentillä. Tällaisia kutsutaan minimipareiksi.

- Morfeemi taas on pienin yksikkö, joka kantaa omaa merkitystään. Morfeemeja ovat siis nuo aiemmin luetellut sanavartalot, johtimet, tunnukset, päätteet ja liitteet.

- Lekseemi on sanan sanakirjamerkitys ja kattaa kaikki saman sanayksikön taivutukset.

Morfeemit voidaan jakaa merkityksensä perusteella kieliopillisiin ja leksikaalisiin morfeemeihin. Kieliopillisia ovat kielensisäiseen rakenteeseen liittyvät morfeemit, joilla ei ole merkitystä kielen ulkopuolelle (esim. konjunktiot tai sijapäätteet). Leksikaaliset morfeemit eli tarkoitemorfeemit taas ovat symboleita kielenulkoisille asioille (esim. nominit ja verbit).


Lisäksi morfeemit voidaan jakaa vapaisiin ja sidonnaisiin. Vapaat morfeemit ovat itsenäisiä sanoja ja sidonnaiset sellaisia, jotka eivät voi esiintyä yksin (esim. liitteet tai niitä liitteitä vaativat sanavartalot kuten käde-). Sidonnaisia kieliopillisia morfeemeja kutsutaan affikseiksi.


Kaikki tämä jaottelu tekee asioista toisaalta selkeää, mutta tuntuu että kielessä on päällekkäisyyksiä ja poikkeuksia vaikka muille jakaa. Oppimista on jotenkin selkeyttänyt ajatus kielen kaksoisjäsennyksestä, eli jakamisesta merkityksen sisältävään ja ei-merkitykselliseen osaan. Fonologia tutkii kaksoisjäsennyksen ei-merkityksellistä rakennetta ja morfologia merkityksellistä rakennetta. Merkitystä käsitellään myös mm. merkitys ja vuorovaikutus -kurssilla.

Näiden asioiden lisäksi olisi tarkoitus osata mm. konsonanttien ja vokaalien jako ääntöpaikkojen mukaan, soinnillisiin/soinnittomiin, etu- ja takavokaaleihin... Fonetiikassa on ainakin hyvin suoraviivaisia jaotteluita. Kyseiset jutut eivät ihan jääneet mieleen kielitieteen peruskurssilta, joten taidanpa lueskella niitä ennen maanantain kotitenttiä. Onneksi pääasiat ovat hallussa, ja kotitentissä saa käyttää kaikkea aineistoa apuna.

Antia taide yhteiskunnassa ja kulttuurissa -kurssilta 2

Vielä vähän lisää taiteen tehtävistä ja taidejärjestelmästä.

Kansallinen herääminen


Taiteella on ollut erilaisia tarkoituksia, joista merkittävänä voi pitää sen yhteyttä kansalliseen heräämiseen 1800-luvun Euroopassa. Suomessa kansallinen herääminen nosti kiinnostuksen omaa kieltä kohtaan: sanomalehdistö ja kirjallinen kulttuuri syntyivät ja nykyaikaisen taide-elämän rakenteet saivat alkunsa. Esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura perustettiin jo 1831! Suomi oli 1800-luvun ajan Venäjän vallan alla, joskin autonomisena suuriruhtinaskuntana. Venäjän hallitsijavaihdokset ja lopulta helmikuun vallankumous vuonna 1917 vaikuttivat siis suuresti Suomen asioihin.


Kansallista heräämistä on käsitelty myös suomalaisen kirjallisuuden historia ja klassikot -kurssilla. Runebergiä, Snellmania ja Lönnrotia voi pitää suomalaisen kansallisen heräämisen kannalta merkittävänä kolmikkona. Kyseiset herrat opiskelivat samaan aikaan Turun yliopistossa ja olivat ystäviä. He jatkoivat romantikkojen työtä, ja heidän tuotannostaan muodostui pohja suomalaiselle kirjalliselle kulttuurille. Esimerkiksi klassikkokurssin lukemistoon kuuluvat Kalevala ja Vänrikki Stoolin tarinat pyrkivät kiteyttämään suomalaisuuden hengen ja luomaan yhteistä suomalaista mytologiaa. Lönnrot on muuten vastuussa myös tämänhetkisen pääaineeni nimestä: hän kehitti sanan "kirjallisuus" edellä mainitun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimeä varten.


Taiteen tarkoitus kansalliskulttuurin ja yhtenäisyyden rakentajana alkoi hiipua vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ehkä on ihan ymmärrettävää, että kansallismielisyys meni yleisesti pois muodista, kun natsi-Saksan julma totuus paljastui.

Taidejärjestelmä


Kuten jo aiemmassa postauksessa kävi ilmi, taidejärjestelmä on modernissa maailmassa eriytynyt omaksi järjestelmäkseen. Järjestelmäteorian mukaan taiteella on omat sisäiset normit, oma tehtävänsä yhteiskunnassa ja omaleimainen maailman hahmotustapa. Taide on eriytynyt omiksi organisaatioikseen, joilla on vain taiteeseen liittyviä tehtäviä. Näiden seikkojen perusteella sen voi nähdä itsenäisenä järjestelmänä.


Taidejärjestelmän rakennetta voidaan analysoida lajikohtaisesti, funktion perusteella tai statuksen perustella. Kun ajatellaan lajeja, taidejärjestelmä muodostuu erilaisista lajien osajärjestelmistä, kuten kirjallisuus, musiikki, tai visuaaliset taiteet. Funktion eli tehtävän perusteella taidejärjestelmän voi jakaa esimerkiksi tuotantoon, välitykseen ja vastaanottoon. Vielä spesifimmin taiteen kenttää voi jakaa rooleihin: taiteilijat, rahoittajat, kustannustoimittajat, galleristit, kriitikot, palkitsijat tai taidepolitiikan edustajat. Status- tai valtajaottelu puolestaan kertoo, miten taide jaetaan valtavirtaan ja marginaaliin ja kuka sen siten jakaa.

Tunnettu filosofi Michael Foucault puhuu diskursiivisesta vallasta. Esimerkiksi joukkoviestimillä on diskursiivinen valta siihen, mitkä asiat pääsevät yhteiskunnassa julkisen huomion kohteeksi ja miten näistä asioista puhutaan. Samoin voi ajatella, että taide pääsee statusasemaan vasta, kun jollakin on valta arvottaa se sinne. Taiteesta onkin aina määrännyt eliitti, joka päättää, mikä on taidetta.


Taiteessa oli pitkään kyse sen esteettisestä funktiosta, eli sen kyvystä herättää ihmisessä tietynlainen mielihyvän kokemus. Taidetta siis arvotetaan sen tuottaman subjektiivisen kokemuksen (esim. kaunis/ruma) perusteella. Lingvisti ja filosofi Jan Mukarovskyn mukaan taiteessa hallitsee juuri esteettinen funktio. Sovelletut taiteet, kuten käsityöt tai arkkitehtuuri erotettiin perinteisesti taiteesta sillä ajatuksella, että niillä on esteettisen lisäksi myös käytännöllinen funktio.


Tämä esteettinen taideteoria ei kuitenkaan päde aina esimerkiksi kirjallisuuteen, jota voi ajatella myös erityislaatuisen tiedon tuottajana tai yhteiskunnallisena arvioijana. Lisäksi monet (post)modernit teokset ovat nousseet esteettistä taidekäsitystä vastaan. Tässäpä eräs kurssin luennoitsijoiden lempiteos, Duchampin pisoaari. Liekö niin, että taiteen tehtävä ei ole enää olla kaunista, vaan herättää ajatuksia?

Taidetta on tietenkin monenlaista, eikä esteettinen funktio ole suinkaan kadonnut. Taiteen käsite on jatkuvasti laajentunut ja yhä uudet alat lasketaan taiteeksi. 1990-luvulla perinteiset erottelut taiteen ja kaupallisuuden tai taiteen ja viihteen välillä katosivat uudenlaisen markkinataloudellisen kulttuuripolitiikan myötä. 

Antia taide yhteiskunnassa ja kulttuurissa -kurssilta

Iloinen uutinen: Tietokone on vihdoinkin tullut huollosta, joten pääsen taas blogin (ja tenttimateriaalin) pariin! Lisää iloisia uutisia: Minulle on vihdoinkin selvinnyt taide yhteiskunnassa ja kulttuurissa -kurssin sisältö, mikä on ihan hyvä, koska tenttiin on enää pari päivää. Kurssin on siis tarkoitus tarjota taiteensosiologinen näkökulma kirjallisuuden- ja taiteentutkimukseen sekä yleiskuva kirjallisuuden ja taiteen asemasta modernissa kulttuurissa. (Kannattas vissiin joskus lukee ne WebOodin kurssikuvaukset…)

Taiteensosiologia on tutkimusala, joka erottautuu humanistisesta suuntauksesta suhteuttamalla tutkittavat asiat yhteiskuntaan. Humanistinen tutkimus on vuosikymmenien ajan toiminut lähtökohdista, jotka voi nykyään asettaa kyseenalaisksi. Humanismin ideologiaan kuului nimittäin pitkään ajatus taiteen autonomiasta. Tieteen termipankki kertoo, että kyseisen ajatuksen mukaan taide ole riippuvainen mistään sen ulkopuolisesta asiasta. Toisin sanoen taidetta pidettiin itsenäisenä, maailmasta erillisenä ilmaisumuotona, jossa kiteytyivät perustavanlaatuiset arvot.

Tässä vaiheessa on hyvä huomauttaa, että näin ajateltiin nimenomaan korkeasta taiteesta, ei esimerkiksi kansankulttuurista, populaarikulttuurista tai massakulttuurista, joita humanistinen ideologia ja tutkimus on pitkään arvottanut alemmaksi. Jako korkea- ja matalakulttuuriin on hyvin arvottava ja yhä läsnä ajatusmaailmassamme.

On myös muistettava, että taiteen autonomia on länsimainen modernin ajan käsitys: aiemmissa kulttuureissa taide oli osa sosiaalisia rituaaleja ja uskontoa. Kun kirkko ei enää valistuksen aikana määritellyt taidetta, taide alkoi itsenäistyä autonomiseksi järjestelmäkseen. Vuosikymmenien aikana esimerkiksi marxismi, feminismi, kulttuurintutkimus, sukupuolentutkimus ja kriittinen teoria ovat torjuneet ajatuksen taiteesta riippumattomana, autonomisena järjestelmänä.

Taiteensosiologia eroaa tutkimusalana humanistisesta tutkimuksesta nimenomaan siinä, että se tutkii taidetta suhteessa yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Siinä missä humanistinen tutkimus on vaikkapa kiinnostunut teoksen suhteesta sen genren konventioihin, taiteensosiologiassa kiinnostuksen aihe voisivat olla taidemaailman markkinat tai vaikkapa teoksen sisäinen kulttuurinen arvomaailma.

Taiteensosiologiassa pyritään näkemään myös tekijän taustalla vaikuttava yhteiskunta. Historioitsija Hippolyte Tainen mukaan teokset ovat kylläkin tekijän persoonallisuuden tuotteita, ja tekijän persoonallisuuden määräävät rotu, miljöö ja ajankohta. Tutkija Janet Wolffin hieman nykyaikaisempi ajatus on, että ihmisen persoonallisuus määräytyy monista eri tekijöistä: perhetausta, luokkatausta, sukupuoli, etniset ja kansalliset tekijät, ikä, koulutus, ammatti, asuinpaikka ja geokulttuuriset tekijät. Tekijän persoonallisuuden lisäksi teokseen vaikuttavat taiteen aikaisemmat traditiot.

Taiteensosiologia eroaa humanistisesta tutkimuksesta myös siten, että siinä teosten merkitys vaihtelee. Sosiologi Alphons Silbermann on sitä mieltä, että taiteensosiologian tutkimuskohteena ovat tuotanto, välitys ja vastaanotto, eivät taideteokset. Frankfurtin koulukunnan Theodor Adornolle taiteensosiologiassa merkityksellistä taas on se, millaisen kuvan teokset rakentavat maailmasta. Hänen mukaansa taiteensosiologiaa ei pitäisi sitoa tiukasti yleiseen sosiologiaan.

On olemassa myös lajikohtaisia sosiologioita, kuten kirjallisuussosiologia. Taiteensosiologia ja kirjallisuussosiologia eivät kuitenkaan ole institutionaalisesti vakiintuneet, eli niitä ei ole olemassa omina tiedeyksikköinään. (Paitsi Itä-Suomen yliopistossa taiteensosiologialla on perinne oppiaineena!) Sosiologista näkökulmaa sovelletaan silti monissa tutkimuksissa. Sosiologiat ovat siis ensisijaisesti tutkimusaloja, joita voi ajatella oppiaineita laajempina ja epävirallisempina käsitteinä.

Edellisessä kappaleessa mainittu institutionalisoituminen tarkoittaa sitä, että jokin ajatus- tai toimintatapa saavuttaa yleisen hyväksynnän ja tuen sekä vakiintuneen aseman. Tutkimussuuntaus voi institutionaalistua oppiaineeksi, mutta institutionaalistumisesta on kurssilla puhuttu lähinnä itse taiteen kohdalla. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että on olemassa instituutio tai instituutioita, jotka määrittelevät sen, mikä on taidetta. Ryhmään voi lukea esimerkiksi taiteilijat, kriitikot, kustantajat sekä gallerioiden ja museioiden ylläpitäjät.

Nykyään taiteesta on tullut myös markkinatalouden läheinen muoto. Voidaan ajatella että niin taide kuin politiikka, tiede, talous, oikeus tai viestintäkin ovat omia toimintajärjestelmiään, ja niillä on oma yhteiskunnallinen tai globaali tehtävänsä. Marketisaation myötä kaikissa järjestelmissä, myös taiteessa, kapitalistiset käytänteet ovat yleistyneet.

Kurssilla käytiin myös läpi taiteen muutosta ja erilaisia tyylikausia, mutta en esittele niitä tässä postauksessa. Ajatuksena kuitenkin oli ymmärtää tyylisuuntien sidoksisuus länsimaisen ihmisen maailmankuvan muutoksiin erilaisten historiallisten tapahtumien kautta. Sodat, tieteen nousu ja nopea kehitys, kaupungistuminen ja kapitalisaatio ovat kaikki osaltaan vaikuttaneet taiteellisen ilmaisun muutokseen. Vallassa olleille taidesuuntauksille on aina yhteiskunnallisten muutosten myötä muodostunut vastavoima: esimerkiksi romantiikkaa haastamaan syntyi realismi, ja realismia modernismi.

Taiteensosiologia on alkanut kiinnostaa minua päästyäni oheismateriaalin kimppuun (lue: tajuttuani mistä kurssissa on kysymys). Olen aiemmin huomaamattani käyttänyt taiteensosiologista näkökulmaa esimerkiksi Dostojevski-esseessäni. Olen aina ollut erityisen kiinnostunut taiteesta vallan ja politiikan näkökulmasta. Yllättäen pohdiskelin siis myös tähän kurssiin kuuluvassa esseessä taidetta vallankäytön kohteena ja vallan välineenä.

 Täytyy tunnustaa, että esseestä tuli mielestäni luokattoman huono.

Harmittaa, että en lähtenyt tekemään kurssia kirjatenttinä. En koe saaneeni luennoista irti paljoakaan. Meillä oli monta eri opettajaa, ja parilla kirjallisuuden konkarilla on tapana eksyä asiasta. Monikielisen viestinnän kurssi kaikessa selkeydessään ja johdonmukaisuudessaan oli mukavaa vaihtelua kirjallisuuden kursseille.

Muistiinpanot luennoilla

Nykyään kurssien luennoitsijat tarjoavat lähes poikkeuksetta luentodiat Moodleen. Diojen hyödyllisyys riippuu todella paljon luennoitsijasta. Jotkut opettajat tekevät kattavat ja selkeät diat ja saattavat lukea niistä suoraan, toiset kirjoittavat epämääräisiä (itselleen tarkoitettuja?) muistiinpanoja, joista ei ymmärrä mitään, ellei ole kuunnellut luennolla. Siksi monet opiskelijat kirjoittavat luennoilla muistiinpanoja joko käsin, läppärillä, puhelimella tai tabletilla. Jotkut kirjoittavat tulostettuihin tai koneelle kopioituihin luentodioihin.

Oma läppärini on vanha rohjake, jota en ole koskaan vienyt kodin ulkopuolelle, joten kirjoitin koko syyslukukauden muistiinpanoja käsin. Menestyin syksyn tenteissä hyvin, vaikken aina edes lukenut kirjoittamiani muistiinpanoja jälkikäteen.

Käsin kirjoittamisesta ja paperilta lukemisesta voikin olla hyötyä opiskelussa. Yliopistolla on ollut puhetta tutkimuksista, joiden mukaan käsinkirjoittaminen auttaa oppimaan paremmin kuin näppäimistöllä näpytelty muistiinpano. Lisäksi ihmisen on helpompi muistaa ja oppia lukemansa papreilta kuin näytöltä. On todettu, että työmuisti ja käsinkirjoituksessa aktivoituvat aivojen osat ovat yhteydessä toisiinsa. Esimerkiksi tässä monikielisen viestinnän luennolla mainitussa tutkimuksessa työmuistiin liittyvät aivojen osat olivat aktiivisemmat lapsilla, joiden käsinkirjoitustaito oli paremaa.

Jouluna ostin miniläppärin (joka valitettavasti otti ja hajosi kuukauden jälkeen ja on nyt huollossa). Lakkasin myös kirjoittamasta muistiinpanoja. On kiinnostavaa nähdä, miten ratkaisu vaikuttaa opiskelumenestykseeni. Ainakin luennoilla nukahtelu tuntuu entistä helpommalta, kun ei ole itse aktiivinen kynän ja paperin tai edes näppäimistön kanssa.

Monikielisen viestinnän tentti on ylihuomenna, ja yritän päntätä luentodioja ja oheismateriaalia vanhalta kannettavanrohjakkeeltani. Onhan tämä vähän erilaista kuin paperilta lukeminen. Toivottavasti kuukauden pikakurssista on edes se hyöty, että kurssin alkupuolella opitut asiat eivät ole vielä unohtuneet!

Monikielinen viestintä

Monikielisen viestinnän kurssi kuuluu pakollisena vain asiantuntijan opintopolun valinneelle. Otin sen silti, koska sen voi lukea suomen kielen aineopintojen valinnaisiin kursseihin. Ajattelin myös, että kurssista voi olla hyötyä, jos suoritan S2-kokonaisuuden, eli suomen opettamisen toisena/vieraana kielenä. Kieltenopetuksesta puhuttiin kurssilla kuitenkin harmillisen vähän. Kurssilla on käsitelty pääasiassa kääntämistä, tulkkaamista ja kielimaisemia.

Luennoilla käsiteltiin tulkkauksen historiaa ja järjestäytymistä koulutukseksi ja eri aloiksi (esim. asioimistulkkaus ja oikeustulkkaus) omine ammattisääntöineen ja tulkkausmuotoineen. Konsekutiivitulkkaus tarkoittaa peräkkäisiä puheenvuoroja tulkin ja keskustelijoiden välillä, ja simultaanitulkkaus sitä, että tulkki kääntää puhetta samanaikaisesti esimerkiksi kuiskaamalla tai mikrofonin kautta korvanappiin. Juuri teknisten apuvälineiden kehittäminen on tehnyt jälkimmäisestä suositumpaa. EU:n kokouksissa nopea simultaanitulkkaus mahdollistaa useampien kielien käytön. Teknisten apuvälineiden myötä tulkin asema on muuttunut näkyvästä näkymättömäksi.

Kääntämisen luennoilla painotettiin ammattimaisen ja ei-ammattimaisen kääntämisen eroja  alusta alkaen. Opimme ammattimaisen kääntämisen teoreettisia perusperiaatteita, ja oheislukemistossa käytiin läpi käytännön strategisisia taitoja ja tiedonhakutaitoja. Myöhemmin luennoitiin ei-ammattimaisen kääntämisen erosta, ja käytöstä esimerkiksi maahanmuuttajien tai vaihto-opiskelijoiden kohdalla.

Vaikka kääntäminen ei ole alaani, kiinnostuin kääntämisestä kielenelvytyksen keinona: materiaalin kääntämisessä vähän käytetylle kielelle on valtava vastuu. Monesti uhanalaiselle kielelle kääntäjä on ei-ammattilainen, mutta joutuu keksimään eri käsitteille käännöksiä kuitenkin pyrkien siihen, ettei valta-asemassa oleva lähdekieli vaikuttaisi elvytettävään kieleen liikaa.

Kielikontaktien vaikutusta kieleen käsiteltiin oheislukemistossa esimerkiksi englannin runsaan lainasanaston ja inkerinsuomen tapauksissa. Tällä hetkellä Itä-Suomen yliopistossa vierailevan virolaisen professorin, Helka Riionheimon, mukaan kielikontakti on itse asiassa aina ensisijaisesti puhujien välistä kohtaamista. Sen todistaa hänen tutkimansa inkerinsuomen tilanne, johon ovat vaikuttaneet politiikka ja yhteiskunnallinen ilmapiiri. Yllättäen poliittis-historiallinen vaikutus kieleen on minua kiinnostava aihe, joten kirjoitan siitä hieman pidemmin: 

Inkerinsuomalaiset muuttivat Inkerinmaalle 1600-luvulla, ja säilyttivät venäläisympäristöstä huolimatta yhteisössään suomen kielen 1900-luvulle asti. 1920-luvun lopulla alkoi voimakas ja väkivaltainen etninen sorto ja venäläistämispolitiikka. Suomea ei saanut eikä voinut enää käyttää julkisissa yhteyksissä. Toisen maailmansodan aikana Inkerinmaa tyhjennettiin suomensukuisesta väestöstä, ja Neuvostoliitto karkotti inkeriläiset myöhemmin Siperiaan. Suomi evakuoi inkeriläisiä sodan aikana, mutta heidät palautettiin sodan jälkeen Neuvostoliittoon, jossa heidän ei sallittu muuttaa kotiinsa Inkerinmaalle. Monet pakenivat Viroon, joka oli lähellä kotimaisemia, ja jossa kielisukulaisuus auttoi sopeutumaan ja piiloutumaan yhteiskuntaan. Kun paluu Inkerinmaalle tuli mahdolliseksi, monet eivät halunneet enää palata. Viron itsenäistyessä ja Neuvostoliiton hajotessa alkuperästään kiinnostuneet inkeriläiset alkoivat järjestäytyä uuden kansallisen heräämisen merkeissä. Se tapahtui kuitenkin kielen kannalta hiukan myöhään, sillä harva enää puhui inkerinsuomea äidinkielenään. Uusi sukupolvi opettelikin meillä tunnettua suomea, ja inkerinsuomi omana murteenaan tai kielenään on katoamassa kokonaan.

Pakko mainita vielä lopuksi, että aistin pieniä jännitteitä tulkkaus- että kääntäjäluennoitsijoissa. Molemmilla tuntui olevan jokin arvostusongelma oman ammattinsa suhteen. Kääntäjä dissasi käännösohjelmia ja ei-ammattimaisia kääntäjiä, kuten toimittajia, ja tulkki puolestaan tuntui katkeroituneelta kääntäjille, jotka saavat työskennellä kotonaan ja päättää itse omat aikataulunsa. Molemmat esittivät esimerkkejä huonosta kääntämisestä ja tulkkauksesta, sekä siitä, kuinka ammattikunnan työpanosta ei ole mainittu julkisesti esimerkiksi uutisotsikoissa. Tottahan se toki on, että tekstit eivät käänny itsekseen eivätkä ummikot valtionjohtajat neuvottele ilman tulkkia.

(Lisään postaukseen mahdollisesti muutaman asian, kun pääsen oheismateriaalien loppuun.)

Minä kirjoittajana

Olen aina kirjoittanut paljon. Täytin vihkot ja paperit tekstillä heti kun opin kirjoittamaan edes auttavasti. Lapsena kirjoitin päiväkirjaa ja seikkailukertomuksia, tein Barbie-nukeille oman sanomalehden, kehittelin kokkikirjan ja käsikirjan vakoojiksi haluaville. Rustailin lauluja ja runoja, kirjoitin kirjeitä ja kirjevihkoja kavereiden kanssa ja sain opettajat epätoivon partaalle tuhlaamalla ainevihkoja kymmensivuisiin tarinoihin.

                      Vuosien kuluessa kynä on vaihtunut näppäimistöön. Nykyään tärkeimpiä kirjoittamisen muotoja ovat muun muassa päiväkirja, mielipidetekstit sekä toista vuosikymmentä elävä massiivinen kaunokirjallinen projekti. Kirjoittaminen on minulle luonnollinen ajatuksen jatke, ja tuotan tekstiä yleensä helposti. Kaunokirjallinen projekti on kuitenkin tuntunut monta kertaa kovalta työltä, ja sitähän se onkin. Projekti on opettanut minulle paljon uusia kirjoittamisen keinoja ja selkeyttänyt kuvaa kirjoitusprosessistani sekä itsestäni tekstin tuottajana.

                      Jaan kirjoitusprosessini pääasiallisesti neljään osaan: suunnittelu, sisällön tuotto, muotoilu ja viimeistely. Ensimmäiset kolme vaihetta limittyvät ja toistuvat prosessin aikana, sillä uusia ideoita tulee ja sisältö muuttuu vielä kirjoitusvaiheessa. Jokainen kirjoitusprosessi alkaa kuitenkin suunnittelusta: Yritän välttää kirjoittamista väkisin, ilman että mielessäni on muotoutunut jokin innostava idea; aihe, rakenne, mielipide tai juonenkäänne. Kirjoitusprosessini suurin kantava voima on aina ollut innostus ja suurin latistaja epätietoisuus tai epämääräisyys.

                      Innostus takaa sen, että tuotan sisältöä yleensä nopeasti, huolimattomasti ja epäjärjestyksessä, päätavoitteenani saada jokainen ajatus paperille ennen niiden katoamista. Sisällön tuotto saattaa olla prosessin nopein vaihe. Tieteellisessä tekstissä sitä hidastaa toki tiedon ja lähteiden etsiminen. Jos sisällön tuotossa on vaikeuksia, innostus lopahtaa ja prosessi jumiutuu. Esseetekstissä ongelma on usein se, etten tiedä miten rajata aihetta tai en tiedä aiheesta tarpeeksi. Kaunokirjallisessa tekstissäni jään usein jumiin suunnitteluvaiheeseen tai yksityiskohtiin. Eksyn juonen monimutkaisiin kuvioihin tai en pääse lopulliseen päätökseen siitä, missä järjestyksessä kannattaisi alkaa kirjoittamaan.

                      Tekstilajista riippumatta rakastan kirjoittamisessa erityisesti kolmatta vaihetta, tekstin muotoilua johdonmukaiseksi rakenteeksi. Tämä vaihe vie yleensä eniten aikaa. Muotoiluun kuuluvat aiheiden tai tapahtumien järjestely, siltojen rakentelu asiasta toiseen sekä lauserakenteiden kehittely. Tieteellisten tekstien johdantojen, tiivistelmien ja pohdintojen kirjoittaminen kuuluvat myös tähän vaiheeseen. Toisinaan sorrun pilkunviilaukseen ja yksityiskohtien pyörittelyyn, vaikka olen vuosien saatossa huomannut, että kaikki kieliopillinen viimeistely kannattaa jättää viimeiseksi. Prosessin ollessa kesken hiominen on paitsi epäolennaista myös aikaa vievää. Olen pyrkinyt irti perfektionismista, mutta viimeistely saattaa tosinaan viedä kauemmin kuin sisällön tuotto.

                      Kenties rakkauteni prosessin kolmatta vaihetta kohtaan on saanut aikaan sen, että vahvuuteni kirjoittajana on asioiden esittäminen johdonmukaisesti ja selkeästi. Myös kielioppi kuuluu vahvuuksiini. Lisäksi hallitsen useita eri tekstilajeja, joista ykkösenä ovat kaunokirjallinen teksti, mielipideteksti tai vapaamuotoinen essee. Olen sitä mieltä, että eri tekstilajien termistö, tyylit ja konventiot tulevat sitä luontevimmiksi, mitä enemmän ja monipuolisemmin eri tekstejä lukee ja tekee. Heikkouteni ovat siis tekstilajit, jotka eivät ole minulle tuttuja. Paljon kaunokirjallista tekstiä lukeneena ja kirjoittaneena saatan sortua asiatekstissä esimerkiksi kummallisiin sanajärjestyksiin, sanavalintoihin ja polveileviin virkkeisiin. Oma ääneni ja tyylini ikään kuin paistaa läpi tekstistä, jonka on tarkoitus olla sävyltään neutraali. Lisäksi tunnustan olevani jaarittelija ja rautalangasta vääntäjä, mutta positiivisesti ajateltuna kymmenen sivun esseet tuntuvat minulle vielä suhteellisen kevyiltä tehtävänannoilta.

                      Vaadin tuotoksiltani usein korkeaa tasoa sekä muodon että sisällön puolesta. Nykyään tyytymättömyyteni omiin teksteihini liittyy lähinnä sisältöseikkoihin. Kieliasua on paljon helpompi korjata kuin huonoa sisältöä. Epämääräisesti rajattu esseeaihe, huonosti rakennettu argumentti tai kömpelösti suunniteltu juonenkäänne saavat minut irvistämään sisäisesti.

                     Kautta kouluvuosien olen saanut pääasiassa kannustavaa palautetta ja hyviä ohjeita erilaisten tekstien kirjoittamiseen. (Lukuun ottamatta toisen luokan opettajani lannistavaa, kielioppivirheisiin keskittyvää asennetta, kun vein hänelle nähtäväksi tekemäni "kirjat" Barbie-nukkejen seikkailuista. Never forget.) Tulevaisuudessa haluan kehittyä erityisesti asiatekstien kirjoittajana ja oppia akateemisen kirjoittamisen sääntöjä. Myös journalististen tekstien kirjoittaminen kiinnostaa minua. Toivotan tervetulleeksi uudet pilkunviilauksen muodot ja rakentavan kritiikin tekstejäni kohtaan.

Uudet kurssit

Neljä uutta kurssia on alkanut sitten viime kirjoittaman. Lisäksi taide yhteiskunnassa ja kulttuurissa jatkuu, ja myöhemmin keväällä on luvassa puheviestinnän kurssi ja lyhyt viron kurssi. Mahdollisuus olisi myös osallistua ruotsin tutkintokurssille, koska varasijalla olijoista muodostettiin uusi ryhmä. Kurssi on valitettavasti kuulemani mukaan kello 8 torstaina (jolloin seuraava luento on kello 2) ja perjantaina (joka muuten olisi vapaapäivä), joten yritän ensin ottaa selvää kesäopintomahdollisuudesta. Kurssitarjotin on muutenkin melko täysi. Tässäpä mietteitä alkaneista kursseista.

Kielenhuolto, tekstit ja kirjoittaminen sisältää pieniä viikkotehtäviä ja ryhmätyöskentelyä. Olen innoissani, kun pääsen tekemään eri tekstilajeja kokeilevia lyhyitä tehtäviä. Ne ovat suorastaan rentouttavia. Kurssin harjoitustuntien 80-prosenttinen läsnäolopakko on vähän tympeä, koska muutamat kielenhuollon aiheista kuulostavat tarpeettomilta. Arvelen, että kurssi on kevään helpoimmasta päästä, koska suuria lopputöitä ei ole. Ensimmäinen tehtävä oli kirjoittaa pohdinta omasta kirjoitusprosessistaan ja itsestään kirjoittajana. Lisään tekstin blogiin erillisenä julkaisuna.

Äänne- ja muoto-opissa paneudumme suomen kieleen kielitieteen peruskurssilta tutulla termistöllä. Kurssi lohkaisee suuren osan viikosta luennoilla ja harjoitustunneillaan, mutta toisaalta oletan, että kurssin sisältö on myös helposti omaksuttavissa harjoitusten myötä. Ainakin samaan tapaan edennyt lauseopin kurssi toimi hyvin. Saapa nähdä, mitä harjoitukset pitävät sisällään. Ainakin nyt menneet pari luentoa olivat selkeää, tuttua asiaa.

Suomalaisen kirjallisuuden historia ja klassikot -kurssin alussa koin iloisen yllätyksen, kun koko länsimaisten klassikoiden kurssilta tuttu ryhmä ilmaantui paikalle, ja saamme siis jatkaa tätäkin kurssia samalla lukupiirikokoonpanolla. Lieköhän lukupiirimme hiljaisemmat jäsenet yhtä innoissaan... Tunnustan olevani yksi niistä, jotka tykkäävät olla äänessä.

Monikielinen viestintä on alkanut vauhdilla. Olemme käsitelleet monikielisyyden perusteiden lisäksi ammattikääntämistä, ja oheislukemistoa olisi vaikka muille jakaa. Ryhmätehtävän (jonkin monikielisen viestinnän tilanteen raportointi) tekemiseen on onneksi vielä aikaa tentin jälkeen. Ryhmämme syntyi oikeastaan niin, että kysyin, olisiko joku kiinnostunut tekemään ryhmätehtävää kielten opetuksesta, joten aihe on jo valmiina. Yritän bongailla luennoilta ja oheismateriaalista sopivia teorioita raporttia varten. Mielenkiintoni kurssia kohtaan on tällä hetkellä luokkaa "kunhan läpi pääsee".