Ruatuo tulou kuin korvošta kuatau, opaštuja toĺkko läsiy ta ruatau*

Tänään alkoi karjalan kielen viikko, ja sen kunniaksi voisin alkukevennyksenä hieman kertoilla työstä tutkimusavustajana karjalan kielen parissa. Eli työ vihdoin järjestyi lokakuussa. Kävimme silloin opiskelukaverini kanssa työmatkalla Kotuksessa ja perehdyimme sanakirjatyöhön parin päivän ajan. Kotukseen tutustuminen oli hienoa, ja olisin mielelläni viettänyt siellä pidemmänkin aikaa. Löysimme Kotuksen kirjastostakin professoriemme aikanaan kirjoittamia pro graduja. Ikävää, että Kotus joutuu juuri nyt mullistuksen alle, kun se jaetaan kahtia virastouudistuksessa!

Sanakirjatyön tarkoitus on hakusanoittaa digitoituja sanalippuja ja liittää ne oikeaan artikkeliin sähköisessä karjalan kielen sanakirjassa. Tekniset ongelmat tuovat oman haasteensa työhön, mutta itsenäinen sanakirjatyö on varsin mielenkiintoista. Siinä tarvitaan karjalan kielen ymmärrystä, välillä kielitajua ja välillä kielen rakenteen ymmärrystä, taitoa käyttää karjalan kielen sanakirjaa sekä kykyä lukea mitä omituisimpia käsialoja! (Alla olevassa esimerkissä on lukijaystävällinen sanalippu konekirjoituksella.) Työporukka on mukava, ja kommentteja ja apua epäselviin tapauksiin sekä tietoteknisiin ongelmiin on tarjolla.

Mutta mitäs muuta kuin karjalan kieltä? Syksyn aikana on tapahtunut paljon sellaista, mistä olen halunnut kirjoittaa blogiin, mutta aikaa ja jaksamista ei ole ollut. Minua hiukan huvittaa se, että edellisen tekstini aihe on hyvinvointi. Siitä alkaa nimittäin olla pahasti puutetta. Syynä on muun muassa kolmannen koronataudin jälkeen alkanut long covid -oireilu (jota kaamosaika ei ainakaan ole parantanut) yhdistettynä hillittömään työmäärään. Onneksi tilanne on väliaikainen, oletettavasti myös koronan osalta.

Syksyn työmäärää on kasvattanut paitsi tuo karjalan kielen sanakirjatyö, myös päätös osallistua projektityön kurssille, jolla tuotetaan Huhuja humanisteista -podcastille toinen kausi opiskelijavoimin. Kumpaakaan tilaisuutta ei voinut jättää käyttämättä! Vastapainona tein kuitenkin päätöksen lopettaa sivutyö henkilökohtaisena avustajana, kun karjalan sanakirjatyö varmistui. Päätös mahdollisti myös sosiolingvistiikan lähikurssille osallistumisen, mistä olen todella iloinen. Kurssin työtavat ovat olleet kiitettäviä, ja huomaan, että kurssilla on pyritty ottamaan huomioon aiemmin käyty keskustelu yhteisöllisyydestä. Sopivat ryhmätehtävät sekä akateeminen keskustelu ovat olleet antoisa tapa oppia mielenkiintoisesta aiheesta. Loppututkielmassa saan jatkaa kieli ja luokka -aiheen parissa.

Nyt lähiopetukset alkavatkin olla lopussa, ja edessä on lähinnä itsenäisiä hommia: sanakirjatyötä sekä pari pienoistutkielmaa ja kurssin lopputyötä. Hommat ovat onneksi sisällöltään mitä mielenkiintoisimpia. Aivot eivät valitettavasti vain toimi täydellä teholla, joten odotan jo joululomaa, jolloin saan vetäytyä viikon ajaksi yksinäiselle kissanhoitoretriitille.

Onneksi myös ensi vuonna on luvassa kaikkea kivaa. Alan vihdoinkin ainejärjestömme Täky ry:n hallitushommiin (harkinta-aikaa tarvittiin näköjään kolme vuotta). Haluaisin toimia Itäkynä-lehden vastaavana. Toivon myös, että sanakirjatyö jatkuu vielä ensi keväänä, sillä syksyllä sille on ollut harmillisen vähän aikaa. Lisäksi haluaisin jollain tavalla päästä mukaan vuoden alusta starttaavaan kielen ja luokansuhdetta käsittelevään hankkeeseen (virallisesti se on nyt nimeltään Kielellinen variaatio, yhteiskuntaluokka ja eriarvoisuuden kokemukset Itä-Suomessa).

Kesällä taas olisi tarkoitus suorittaa asiantuntijan työharjoittelu. Tämän päivän olenkin käyttänyt työharjoitteluasioihin. Yliopiston harjoittelutuet ensi vuodelle tulivat juuri hakuun, mutta ensin minun täytyi hakea luopumista pedagogisten opintojen sivuaineoikeudesta. Opettajalinjan opiskelijoille ei nimittäin myönnetä harjoittelutukea! Ehdin vihdoin lähettää hakemuksen myös itse työharjoittelupaikkaan, Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistykselle, jonka työelämäesittelystä päälle vuosi sitten kirjoitin tähän blogiin. Yhdistyksen edustaja oli paikalla myös marraskuun alussa järjestetyssä humanistisen osaston työharjoittelutapahtumassa. Kävin silloin esittäytymässä ja keskustelemassa alustavasti työharjoittelumahdollisuudesta touko–kesäkuulle.

Kaiken tämän lisäksi pääsen keväällä hommiin myös kaupungin tarkastuslautakunnan varajäsenenä. Näyttää siltä, ettö ensi keväälle ei passaa rohmuta opintoja. Huomenna olisi tarkoitus selvittää hops-ohjaajan kanssa, mitä kaikkea voin mahduttaa maisteriopintoihini ja mistä kaikista yllämainituista on mahdollista saada opintopisteitä.

Mutta nyt kirjallisuuden analyysi- ja menetelmäharjoituskurssin loppututkielman pariin. Muistaakseni olen vannonut, etten koskaan ala tulkita (post)modernia kirjallisuutta, enkä koskaan lakkaa kytkemästä teoksia yhteiskunnalliseen kontekstiin, mutta tässä sitä vaan väännetään narratologista tutkimusta Pirkko Saision teoksesta. Tämän kurssin jälkeen kirjallisuuden aineopinnot ovat nekin vihdoin purkissa.

*Työtä tulee kuin saavista kaatamalla, opiskelija vain sairastelee ja työskentelee.

Hyvinvoinnista

Maisteriopintojen aika! Olen karsinut jonkin verran opintoja pois, ja tälle syksylle suunnitelmissa on vain neljä kurssia. Eniten odotan sosiolingvistiikan kurssia, joka valitettavasti ajoittuu niin, etten pääse varsinaiselle luentokurssille. Lisäksi luvassa on suomen kielen syventävien opintojen johdantokurssi, viimeinen kirjallisuuden aineopintojen kurssi ja hiukan sosiologiaa. Odotan myös kuulevani pian professorista, jolta tiedustelin keväällä karjalan kielen sanakirjatyöskentelystä. Luvassa on siis ensimmäinen palkallinen oman alan työ tai harjoittelu (jos nyt Valmennuskeskuksen keikkoja ei lasketa). Syksyn tavoite on joka tapauksessa ottaa opintojen osalta nyt hiukan rennommin. Kolmen vuoden intensiivinen opiskeluihin uppoutuminen alkaa tuntua jo omassa fyysisessä hyvinvoinnissa, etenkin kandikevään epäergonomia ja hampaiden kiristely. Lukuvuosi alkaakin ensi maanantaina mainiosti botoxilla purentalihaksiin. :)

Hyvinvoinnin edistäminen tuntuu olleen ikään kuin loppukesän teema. Eksyin kuuntelemaan äänikirjana Miksi nukumme -teoksen, jossa neurotieteilijä Matthew Walkerin esittelee kiinnostavasti ja monipuolisesti riittävän ja laadukkaan unen hyötyjä sekä univajeesta koituvia haittoja. Tietokirjaksi teos oli varsin mukaansatempaava, vaikken itse uniongelmista kärsikään. En tingi unestani, osin ehkä siksi, etten herkkänä ihmisenä siedä univajeesta koituvaa olotilaa.

Etäopintojen aikana oivalsin käytännössä sen, että voin paremmin, kun saan itse määritellä oman rytmini. Luonnollinen unirytmini on himpun verran myöhäisempi kuin suurimmalla osalla ihmisistä: olen iltaihminen, ja uni ajoittuu parhaiten välille 23.30–10.00. (Rytmi riippuu hiukan vuodenajasta.) Lisäksi nukun lähes päivittäin iltapäivänokoset tai ainakin vaivun jonkinlaiseen lounaanjälkeiseen koomaan. Kun saan perinteisen kello 8–16-työrytmin sijaan päättää rytmini itse, voin työskennellä silloin, kun olen virkeimmilläni. Iltaihmisyydellä on myös etunsa: saan esimerkiksi yöajan palkkaa opiskelujen ohella tekemästäni työstä kello 21:n jälkeen. Olisipa hienoa, jos tulevaisuudessa saisin elää niin, ettei kukaan odottaisi minun tekevän aivotoimintaa vaativaa työskentelyä ennen kello kymmentä.

Noh. Hyvinvointilinja jatkui, kun ostin ensimmäistä kertaa opintojeni aikana lukuvuodeksi oikeuden Sykettä-korkeakoululiikuntaan. Fyysisen hyvinvoinnin lisäksi olen pohtinut myös henkisen hyvinvoinnin asioita. Osallistuin esimerkiksi oppiaineemme sisällä heränneeseen yhteisöllisyyskeskusteluun sekä yliopiston järjestämään Jaksaa,Jaksaa! Jaksaako? -keskustelutilaisuuteen, jossa käytiin läpi opiskelijoiden ja henkilökunnan jaksamista ja hyvinvointia. Molemmissa keskusteluissa yhteisöllisyyden puute liitettiin henkisen hyvinvoinnin romahtamiseen. Ja niinhän se on, että fyysinen, henkinen ja sosiaalinen hyvinvointi kietoutuvat yhteen.

Jaksaa, Jaksaa! Jaksaako? -tilaisuudessa oli paikalla mm. sosiaali- ja terveysministeri, Itä-Suomen yliopiston opintopsykologi ja opiskelijoiden ja henkilökunnan edustajia. Tapahtuma oli ehdottomasti tarpeellinen, mutta hiukan puutteellisella tavalla järjestetty. Tilaisuuteen ei esimerkiksi ollut etäosallistumismahdollisuutta, mikä olisi ennen lukukauden alkua voinut tuoda vielä muilla paikkakunnilla kesää viettäviä opiskelijoita paikalle. Tilaisuudesta ei myöskään tiedotettu esimerkiksi viikkotiedotteessa. Jonkin verran porukkaa joka tapauksessa eksyi paikalle, ja tilaisuudessa virisi aiheesta hyvää keskustelua. Harmillisesti keskustelu jäi kuitenkin lyhyeksi, kun aika loppui kesken.

Tilaisuudessa puhuttiin matalan kynnyksen keinoista puuttua opiskelijoiden ja henkilökunnan mielenterveysongelmiin ja muihin ongelmiin. Myös suorittamisen ja kilpailemisen kulttuurin muuttamisesta oli puhetta. Oma mielipiteeni on, että kaikki ongelmat ovat suoraa seurausta aiemmin tehdyistä taloudellisista päätöksistä. Vika on kilpailukapitalismissa, joka tunkee lonkeronsa sellaisiin paikkoihin, joihin se ei kuulu, esimerkiksi juuri kasvatus- ja koulutusmaailmaan. Päiväkotiryhmät ovat kestämättömän suuria ja erityisen tuen oppilaan laiminlyödään resurssien (lue: rahan) puutteessa. Yliopistokin tienaa elantoaan puskemalla valmistuneita ulos kiihtyvää tahtia. Kun henkilökunnan resurssit päiväkodeissa, koulutusmaailmassa ja sotepalveluissa ovat rajalliset, ei lasten/opiskelijoiden ongelmiin kyetä puuttumaan ajoissa.

Ongelmat kasaantuvat koko koulutuspolun ajan, ja usein romahdus tapahtuu sitten aikuisuuden kynnyksellä. Yliopisto on monelle nuorelle melkoinen muutos. Sen lisäksi, että edessä saattaa olla ensimmäinen muutto pois kotipaikalta ja itsenäistyminen arjessa, myös opinnot vaativat älyttömän määrän itseohjautuvuutta. Ei ihmekään, jos voimat loppuvat kesken. Uupumista tietenkin tukee kulttuuri, jossa hyvä opiskelija on aktiivinen ja mukana kaikessa mahdollisessa, ettei vain fomo pääse iskemään.

Tämä suorittamisen kulttuuri on kyllä tympeä juttu. Minä olen ollut omalla hyvinvointipolullani nelisen vuotta, ja edelleen yhteiskunnan kollektiivinen ääni joskus syyllistää minua valinnoistani: sinun pitäisi tehdä jotain hyödyllistä, alkaa vaikuttamaan ja osallistumaan, tehdä enemmän, pystyä siihen ja tähän… Osaan hiljentää sen äänen, ja toivoisin, että moni muukin pystyisi samaan eikä uupuisi mahdottomien vaatimusten alla. On väärin, että opiskelu tai työ, jonka pitäisi olla vain yksi elämän osa-alue, uuvuttaa ja sairastuttaa ihmisen.

Valitettavasti juuri nuoret ovat riskiryhmässä uupua muun muassa edellä mainittujen ongelmien takia. Lisäksi heitä ajavat synkät tulevaisuudennäkymät ja taloudellinen paine työskennellä opintojen ohessa. Nuoret eivät myöskään aina kykene aikuisten tavoin arvioimaan omia rajojaan tai sitä, ovatko työn tai opintojen vaatimukset asianmukaisia.

Voin sanoa suoraan, etten olisi kyennyt näihin opintoihin, jos olisin siirtynyt yliopistoon suoraan ammattikoulusta. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että yliopistosta saa paljon enemmän irti vasta hiukan vanhempana ja kokeneempana. Täysin vallalla olevan agendan vastaisesti tsemppaan nuoria ihmisiä pitämään välivuosia ja kokeilemaan jotakin muuta. Vuodet ovat parikymppisenä paljon pidempiä kuin nyt kolmekymppisenä. Kannattaa käyttää ne pitkät vuodet johonkin muuhun kuin suorittamiseen. Opiskella ja työskennellä ehtii sitten myöhemmin, eikä se tunnu yhtä pelottavalta raatamiselta, kun perustana on jonkin verran elämänkokemusta.

Kandiopintojen päätelmät

Tänään onkin hyvä päivä kirjoitella pohdintoja siitä, miten elämä on kolmen opiskeluvuoden aikana muuttunut. Vietin nimittäin iltapäivän Humanistit uudistuvassa työelämässä -hankkeen päätöstilaisuudessa. HUMUS-hanke on ollut käynnissä koko sen ajan, jonka olen opiskellut yliopistossa, ja olen osallistunut muun muassa sen järjestämiin työelämätapahtumiin. Hankkeen päätöstilaisuudessa saimme kuulla työelämän, maakunnan ja yliopiston edustajien puheenvuoroja ja paneelikeskustelua.

Vaikka HUMUS-hankkeen järjestämät työelämätapahtumat ovat avartaneet ajatustani humanistin työstä, yllätyin siitä, miten negatiivinen kuva itselläni edelleen oli humanistien (siis erityisesti generalistien) työllistymisestä.  Antero Puhakan humanistien työllistymisestä kokoamat tilastot muuttivat ajatustani: asiantuntijat ja erityisasiantuntijat näyttävät työllistyvän yllättävän hyvin.

Tapahtumassa tuli vahvasti esille se, että työelämä kaipaa humanistien erityisosaamista. Tämä erityisosaaminen koostuu taidoista, jotka usein sivuutetaan, joita pidetään itsestäänselvyyksinä tai toisarvoisina: muun muassa vuorovaikutustaidoista, viestintäosaamisesta, tekstien ja suurten kokonaisuuksien hallinnasta, empatiasta ja hyvästä johtajuudesta. Joskus pääsee itseltänikin unohtumaan, kuinka hyödyllistä on hallita monia noista osa-alueista.

Oli kiinnostavaa kuulla työelämän edustajien ajatuksia hankkeesta. Hanke tuntui muuttaneen myös heidän kuvaansa humanisteista ja humanistisesta osaamisesta. Pääsinpä juttelemaan tilaisuudessa myös Joensuun kauppakamarin edustajan kanssa. Oli mukava saada kannustusta ja päästä reflektoimaan sitä, millainen oma urapolku ja opintopolku on ollut.

Tuo juttutuokio innosti minut miettimään tarkemmin yliopisto-opintojen merkitystä elämässäni. Kolmessa vuodessa on tapahtunut paljon. Hain yliopistoon päädyttyäni työelämässä burnoutin partaalle. Kun aloitin opinnot syksyllä 2019, koko yliopistomaailma oli minulle tuntematon. Edellisistä opiskeluista oli vierähtänyt aikaa, ja aluksi minua jännitti, jaksanko opiskella täyspäiväisesti. Unelma-ala ja kiinnostavat aiheet imaisivat kuitenkin heti mukaansa.

Opintojen alusta asti epäilin suunnitelmaani opiskella opettajaksi. Niissä hommissahan olin väsynyt, eikä pedagogiikka kiinnostanut niin paljon kuin monet muut tieteenalat. Päädyin opiskelemaan pedagogisten sijaan sosiologiaa, karjalan kieltä ja kulttuuria sekä venäjää. Nyt olen erittäin tyytyväinen valintaani jättää pedagogiset opinnot hautumaan.

Itsetuntemukseni on parantunut kolmen vuoden aikana huimasti. Koronapandemia on siltä osin ollut minulle suuri onnenpotku (tunnustan etuoikeuteni). Viimeistään etäopiskeluaika auttoi tiedostamaan, etten ole muuten vaan burnout-herkkä, vaan minut väsyttää pääasiassa sosiaalinen kuormitus ja aistikuormitus. Saatan työskennellä rauhallisessa ympäristössä tekstien parissa tuntikausia päivässä väsymättä, etenkin jos saan itse päättää työskentelyaikani. Uratavoitteekseni onkin tullut löytää sellainen työnkuva, jossa minun ei tarvitse pelätä väsymistä.

Kuten HUMUS-hankkeen päätöstilaisuudessa muille kerroin, tuntuu että opintojen alussa olin näköalattomassa häkissä, jossa tulevaisuuden ainoa työllistymismahdollisuus oli opettajaksi ryhtyminen. HUMUS-hankkeen työelämäesittelyt ovat muuttaneet näkökulmaa perusteellisesti. Päätöstilaisuudessakin tuli ilmi, että työelämän edustajat ehkäpä yliarvioivat opiskelijoiden tietoja työllistymismahdollisuuksista ja työelämästä. Taloudellisen turvan hakemista ei keskusteluissa oikeastaan käsitelty, vaikka se on aika oleellinen asia, kun opiskelija miettii uravalintaansa.

Olen itsekin turvallisuushakuinen ihminen, mutta taloudelliselta kannalta minulla on erilainen vapaus moneen muuhun verrattuna. En esimerkiksi joudu miettimään rahan riittämistä perheen perustamiseen tai asunnon hankintaan. Mutta olen kyllä tyytyväisempi ja rauhallisempi silloin, kun tulevaisuudensuunnitelmat (tai ainakin tulevaisuuden mahdollisuudet) ovat jollain tasolla selvillä.

Nyt olen siinä mielessä onnellisessa tilanteessa, että kandidaatintutkielman tekeminen on avannut oven kielen ja luokan tutkimukseen. Kieli ja luokka -tutkimusverkosto (jolta sain kandini aineiston ja aiheen) on nimittäin saanut rahoitusta ensi vuonna Pohjois-Karjalassa alkavalle hankkeelle. Näyttää siltä, että tuleva gradun teko sijoittuu ajallisesti melko mainioon hetkeen. Ehkäpä hanke johtaa minut tutkimustyön pariin pidemmäksikin aikaa.

Vaikka tutkijan työ vetää puoleensa, ei unelma omasta kirjaprojektista ole kadonnut mihinkään. Tämä kesä tuntuu ikään kuin viimeiseltä mahdollisuudelta edistää omaa projektiani ennen maisteriopintoihin uppoutumista. Siispä en ole varannut tälle kesälle ylimääräisiä opintoja, töitä tai harjoitteluita.

Elämä tuntuu tällä hetkellä melko hyvältä ja tasapainoiselta. Stressi on väistynyt sitä mukaa, kun olen saanut kevään opintoja purkkiin. Vielä viimeinen iso suoritus on jäljellä: kandidaatintutkielma on tarkoitus palauttaa sunnuntaina. Sitä voi jo vähän juhlistaakin!

Loppusuoralla

Tuntuu kuin viimeisimmästä kirjoituksesta olisi pitkäkin aika; parin kuukauden aikana olen muuttanut, ja opintojen tilanne on aivan erilainen. Kandintutkielma alkaa nimittäin olla loppusuoralla (kuten muutkin opinnot), ja valon lisääntyminen on tuonut energiaa, jolla lukukauden jaksaa paahtaa loppuun.

Sain maaliskuussa anottua tutkielman seminaarikäsittelylle hiukan lisäaikaa, ja kuroin kiinni muuttoon ja prokrastinaatioon kuluneen ajan. Hiukan keskeneräinen työni käsiteltiin eilen seminaarissa, ja sain paljon palautetta, jonka avulla on helpompi jatkaa työskentelyä tutkielman parissa.

Kaiken kaikkiaan kandin tekeminen on vaikeuksista huolimatta ollut antoisaa. Toivon, että voisin tulevaisuudessa toimia tutkimustyön parissa. Tämä harjoitustyö on opettanut minulle paljon muun muassa seuraavista asioista:

·      Keskeneräisyyden sietäminen

Diskurssianalyysi ei todellakaan ole suoraviivainen menetelmä. Siinä hyödynnetäänkin hermeneuttisen kehän ajattelua, jossa kokonaisuus saa merkityksensä osien kautta, ja osat kokonaisuuden kautta. Esimerkiksi varsinaiset konkreettiset menetelmät saatoin valita vasta, kun olin tutustunut tutkimusaineistoon ja teoriaan, joiden avulla aloin hahmottaa aineistosta jotain oleellista. Aineistolähtöisessä tutkimuksessa on lisäksi ollut pakko opetella sietämään sitä, ettei aluksi tiedä, mihin suuntaan tutkimus on menossa.

·      Palautteen ja keskustelun merkityksen arvostaminen

Olen varsinkin nuorempana ollut luonteeltani sellainen, etten mielelläni ole esitellyt itselleni tärkeitä kirjallisia tuotoksia toisille ihmisille. Opintojen aikana, ja varsinkin nyt kandiseminaareissa olen huomannut, että ammattilaisten ja vertaisten palaute on äärimmäisen tärkeää. Kun on tuijottanut omaa työtään joka päivä viikkojen ajan, tulee välillä sellainen olo, ettei ole aavistustakaan, mistä aloittaisi, mitä kannattaisi tehdä ja onko missään aiemmin tehdyssä mitään järkeä. Oma työ saattaa helposti jumiutua, mutta toisten antama konkreettinen palaute auttaa pääsemään eteenpäin. Ehkä tämä kokemus madaltaa myös lähivuosina edessä olevaa kynnystä tarjota tekstejäni kustantajalle. Olen tyytyväinen, että olen päässyt lukemaan ja arvioimaan toisten tutkielmia. Ryhmämme tutkimusaiheet ovat erilaisia, ja on kiinnostavaa oppia uutta sellaisista suomen kielen alueista, joihin ei ole itse juuri perehtynyt.

·      Rajaaminen

Tutkimuksen tekeminen on sen verran uutta, että aikatauluttaminen on välillä tuottanut vaikeuksia. Olen oppinut, että pelkälle pohdiskelulle on annettava aikaa, sillä tutkimuksen oivallukset eivät synny pakottamalla. Esseillä ja muilla töilläni on usein tapana paisua, ja niinhän se kävi kandinkin kanssa. Minun oli vaikea valita olennaisia lähdeteoksia, etenkin koska aihe on sellainen, josta aiempaa tutkimusta ei ole. Käytin paljon aikaa teosten lukemiseen, ja jouduin harjoittelemaan tietynlaiseen asiassa pysymiseen. Lukeminen tiedonhakun vuoksi on hyvin erilaista toimintaa kuin vaikkapa tietyn teoksen pänttääminen tenttiin. Tarkoitus on kuitenkin etsiä tietoa rajatusta aiheesta, ja monia teoksia ja teosten osia joutuu jättämään lukuaikataulun ulkopuolelle. Luin ja tein muistiinpanoja monista sellaisista aiheista, joita en lopulta tarvinnut tutkimuksessani. Niistä saattaa kuitenkin olla hyötyä myöhemmin,kun jatkan aiheen parissa. Ja ehkäpä osaan jatkossa rajata aiheeni tiukemmin.

Nyt on aika pitää pieni tauko tutkielmasta ja tehdä muita rästiin jääneitä kursseja. Tauon jälkeen aion tehdä työhön ehdotetut muutokset ja pyytää vielä kandin aiheen tarjonnutta professoria antamaan palautetta työstä. 

Kandimietelmiä

Kaamosmasennus on väistynyt valon lisäännyttyä, mutta kandin tekeminen on ollut melkoista viivyttelyä. Alkaa tuntua, että minulla on tällä hetkellä liikaa itsenäisesti ja kirjoittamalla suoritettavia kursseja. Olen aloittanut sukupuoli ja kieli -esseen tekemisen uudestaan, ja valitettavasti sosiologian teoriakirjallisuus -kurssi, jonka olisin halunnut suorittaa kirjatenttinä, oli sivuaineopiskelijalle mahdollinen vain oppimispäiväkirjasuorituksena. Lisäksi ensi kuussa koittaa jälleen kerran muutto, jonka järjestelyt vievät aikaa ja energiaa.

Kandin pohjatyö on kuitenkin edennyt. Olen tammikuun aikana lueskellut paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja tehnyt muistiinpanoja. Suomalainen asennetutkimus ja murretutkimus ovat tulleet tutummaksi. Lisäksi olen lukenut esimerkiksi englanninkielisiä tutkimuksia luokkien puhetapojen erosta. Seuraavaksi olisi tarkoitus tutustua syvemmin suomalaisen luokkarakenteen tutkimukseen ja luokkateorioihin sekä asennetutkimuksen lähtökohtiin. Onneksi sukupuoli ja kieli -kurssi sekä sosiologian kurssi tukevat jonkin verran kandia – ja toisin päin.

Tutkimuskirjallisuuden lisäksi olen tutustunut myös menetelmiin, ja aineiston ja tutkimuskysymysten lähestyminen diskurssianalyyttiselta pohjalta tuntuu hedelmälliseltä. Diskurssintutkimuksessa aineisto on väline tutkia jotakin suurempaa ilmiötä, tässä tapauksessa käsityksiä luokan ja kielen suhteesta. Diskurssintutkimus ponnistaa sosiaalisesta konstruktivismista, joka näkee merkitysten olevan etupäässä sosiaalisesti kielenkäytössä rakentuvia. Diskurssinäkökulma siis kysyy, mitä kielellä yritetään rakentaa; tutkielmani kannalta tämä tarkoittaa sen selvittämistä, millaisilla kielellisillä keinoilla kielen ja luokan sidonnaisuutta rakennetaan, ja millaisia merkityksiä kielen ja luokan suhteeseen liitetään.

Diskurssintutkimuksessa monitahoinen konteksti voi merkitä kaikkea toisista teksteistä yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Tutkielmani kannalta oleellisia konteksteja ovat esimerkiksi luokkien murros sekä kieliasenteet. Aion tutustua myös historialliseen kontekstiin eli siihen, miten luokkien ja kielten suhdetta on käsitetty vuosikymmeniä aiemmin. Tutkimus, eli aineistonkeruu ja -käsittely on myös konteksti. Ottamalla aineiston tausta tarkasteltavaksi tutkielmassani minun olisi mahdollista kehittää kyselytutkimusta kielen ja luokan suhdetta selvittävänä aineistonkeruumenetelmänä.

Diskurssintutkimus on myös keskustelua muiden kanssa: ja sitä olenkin tutkimustyötä harjoitellessa kaivannut, keskustelua ja uusia näkökulmia. Onneksi huomenna on kandiseminaari, ja tarkoitus olisi myös pitää palaveria professorin kanssa.

Aineiston Excel-muoto vaikeuttaa konkreettista käsittelyä, mutta joitakin teemoja kyselyn vastuksista olen kuitenkin hahmotellut mielessäni ja paperilla. Onneksi pian alkaa tilastokurssi, jossa Excel-taidot toivottavasti harjaantuvat sen lisäksi, että pääsen piiiiitkästä aikaa tekemään jotain erilaista. Minusta tuntuu, että tarvitsisin aineiston lajittelua varten jonkin koodausohjelman, jotta näkisin, esiintyvätkö ajattelemani teemat vastauksissa niin usein kuin mututuntumalla ajattelen. Aineiston koko ainakin vaikuttaa riittävältä; laadullisessa analyysissa aineiston määrää tärkeämpi on saturaatio, eli se, että samansuuntaiset ilmiöt alkavat toistua aineistossa.

Katsotaan, mitä tästä tulee! Kaikki tuntuu vielä melko epäselvältä, mutta sekin taitaa olla yksi diskurssianalyysille ominainen juttu.