Vielä vähän lisää taiteen tehtävistä ja taidejärjestelmästä.
Kansallinen herääminen
Taiteella on ollut erilaisia tarkoituksia, joista merkittävänä voi pitää sen yhteyttä kansalliseen heräämiseen 1800-luvun Euroopassa. Suomessa kansallinen herääminen nosti kiinnostuksen omaa kieltä kohtaan: sanomalehdistö ja kirjallinen kulttuuri syntyivät ja nykyaikaisen taide-elämän rakenteet saivat alkunsa. Esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura perustettiin jo 1831! Suomi oli 1800-luvun ajan Venäjän vallan alla, joskin autonomisena suuriruhtinaskuntana. Venäjän hallitsijavaihdokset ja lopulta helmikuun vallankumous vuonna 1917 vaikuttivat siis suuresti Suomen asioihin.
Kansallista heräämistä on käsitelty myös suomalaisen kirjallisuuden historia ja klassikot -kurssilla. Runebergiä, Snellmania ja Lönnrotia voi pitää suomalaisen kansallisen heräämisen kannalta merkittävänä kolmikkona. Kyseiset herrat opiskelivat samaan aikaan Turun yliopistossa ja olivat ystäviä. He jatkoivat romantikkojen työtä, ja heidän tuotannostaan muodostui pohja suomalaiselle kirjalliselle kulttuurille. Esimerkiksi klassikkokurssin lukemistoon kuuluvat Kalevala ja Vänrikki Stoolin tarinat pyrkivät kiteyttämään suomalaisuuden hengen ja luomaan yhteistä suomalaista mytologiaa. Lönnrot on muuten vastuussa myös tämänhetkisen pääaineeni nimestä: hän kehitti sanan "kirjallisuus" edellä mainitun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimeä varten.
Taiteen tarkoitus kansalliskulttuurin ja yhtenäisyyden rakentajana alkoi hiipua vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ehkä on ihan ymmärrettävää, että kansallismielisyys meni yleisesti pois muodista, kun natsi-Saksan julma totuus paljastui.
Taidejärjestelmä
Kuten jo aiemmassa postauksessa kävi ilmi, taidejärjestelmä on modernissa maailmassa eriytynyt omaksi järjestelmäkseen. Järjestelmäteorian mukaan taiteella on omat sisäiset normit, oma tehtävänsä yhteiskunnassa ja omaleimainen maailman hahmotustapa. Taide on eriytynyt omiksi organisaatioikseen, joilla on vain taiteeseen liittyviä tehtäviä. Näiden seikkojen perusteella sen voi nähdä itsenäisenä järjestelmänä.
Taidejärjestelmän rakennetta voidaan analysoida lajikohtaisesti, funktion perusteella tai statuksen perustella. Kun ajatellaan lajeja, taidejärjestelmä muodostuu erilaisista lajien osajärjestelmistä, kuten kirjallisuus, musiikki, tai visuaaliset taiteet. Funktion eli tehtävän perusteella taidejärjestelmän voi jakaa esimerkiksi tuotantoon, välitykseen ja vastaanottoon. Vielä spesifimmin taiteen kenttää voi jakaa rooleihin: taiteilijat, rahoittajat, kustannustoimittajat, galleristit, kriitikot, palkitsijat tai taidepolitiikan edustajat. Status- tai valtajaottelu puolestaan kertoo, miten taide jaetaan valtavirtaan ja marginaaliin ja kuka sen siten jakaa.
Tunnettu filosofi Michael Foucault puhuu diskursiivisesta vallasta. Esimerkiksi joukkoviestimillä on diskursiivinen valta siihen, mitkä asiat pääsevät yhteiskunnassa julkisen huomion kohteeksi ja miten näistä asioista puhutaan. Samoin voi ajatella, että taide pääsee statusasemaan vasta, kun jollakin on valta arvottaa se sinne. Taiteesta onkin aina määrännyt eliitti, joka päättää, mikä on taidetta.
Taiteessa oli pitkään kyse sen esteettisestä funktiosta, eli sen kyvystä herättää ihmisessä tietynlainen mielihyvän kokemus. Taidetta siis arvotetaan sen tuottaman subjektiivisen kokemuksen (esim. kaunis/ruma) perusteella. Lingvisti ja filosofi Jan Mukarovskyn mukaan taiteessa hallitsee juuri esteettinen funktio. Sovelletut taiteet, kuten käsityöt tai arkkitehtuuri erotettiin perinteisesti taiteesta sillä ajatuksella, että niillä on esteettisen lisäksi myös käytännöllinen funktio.
Tämä esteettinen taideteoria ei kuitenkaan päde aina esimerkiksi kirjallisuuteen, jota voi ajatella myös erityislaatuisen tiedon tuottajana tai yhteiskunnallisena arvioijana. Lisäksi monet (post)modernit teokset ovat nousseet esteettistä taidekäsitystä vastaan. Tässäpä eräs kurssin luennoitsijoiden lempiteos, Duchampin pisoaari. Liekö niin, että taiteen tehtävä ei ole enää olla kaunista, vaan herättää ajatuksia?
Taidetta on tietenkin monenlaista, eikä esteettinen funktio ole suinkaan kadonnut. Taiteen käsite on jatkuvasti laajentunut ja yhä uudet alat lasketaan taiteeksi. 1990-luvulla perinteiset erottelut taiteen ja kaupallisuuden tai taiteen ja viihteen välillä katosivat uudenlaisen markkinataloudellisen kulttuuripolitiikan myötä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti