Äänne- ja muoto-oppi

Äänne- ja muoto-oppi, lyhyemmin ämo, on laaja kurssi, jolla paneudutaan kielioppiin ja kielen rakenteeseen analyyttisesti ja tieteellisesti, vähän eri näkökulmasta kuin peruskoulussa. Kielitieteen peruskurssi on todella hyvä pohja ämo-kurssille, koska ämo-kurssilla käsitellään fonologiaa, morfologiaa ja syntaksia sekä jonkin verran fonetiikkaa. Kurssiin kuuluu luentoja ja harjoitustunteja, joilla suomen kielen tutkimukselle ominaiset merkintätavat ja terminologia tulevat vähitellen tutuiksi.

Koska kurssi on todella laaja, on hankala tiivistää tärkeimpiä opittuja asioita. Mutta tässäpä alustusta ja muutamia perusjuttuja tenttiin.


Suomi on agglutinoiva kieli, jossa sanoihin liimataan päätteitä, joilla ilmaistaan taivutusta. Esimerkiksi kissa+ssa+ni. Esimerkiksi englanti taas on pääosin isoloiva kieli, jossa sanojen suhteita ilmaistaan erillisin kieliopillisin sanoin, prepositioin ja postpositioin (vertaa: in my cat).


Suomen kielessä taivutettu sana voi siis muodostua monista aineksista. Suomessa morfeemien järjestys on kiinteä eli aina sama. Järjestystä kutsutaan morfotaksiksi ja se menee suomen kielessä seuraavasti: vartalo, johdin, tunnus, pääte, liite. Mitäs nämä sitten ovat?


Varsinainen sana on aina kaikkien päätteiden ja liitteiden edellä, ja sitä kutsutaan vartaloksi. Kantavartalot ovat yleensä hyvin lyhyitä, ja niistä voi muodostaa sanoja esimerkiksi johtamalla esim. kirja -> kirja+sto, jossa -sto on johdin ja kirjasto johdos. Uusia sanoja muodostetaan suomen kieleen johtamalla (mutta myös yhdistämällä ja lainaamalla).


Sen lisäksi vartaloon voidaan liittää

- tunnuksia (esim. monikon tunnus: kissa+t, tai imperfektin tunnus men+i)

- päätteitä (esim. persoonapääte: mene+n, tai sijapääte: kissa+lla)

- liitteitä (esim. omistusliite: kissa+ni, tai liitepartikkeli: kissa+kin)


Tämän takia suomen kielen sanoilla on jopa tuhansia taivutusmuotoja. Osa sanoista taipuu vain osittain. Yritäpä vaikka taivuttaa täytyä-verbiä kaikissa persoonissa. Tällaisilla sanoilla on vajaa paradigma. Pradigma tarkoittaa sanan kaikkia taivutusmuotoja. Joillakin sanoilla on täydennysparadigma, jossa taivutusmuodot muodostetaan eri vartaloista (esim. olla-verbin lie-taivutusmuodot). Sekaparadigmassa taas samannäköisten synonyymivartaloiden taivutukset sekoittuvat (esim. ”parantukaa” on taivutus parantua-verbistä, mutta ”parane” on taivutus parata-verbistä).


Tavuihin jakamiseen tottuneelle vartalot ovat aluksi hieman outo asia. Vokaali- ja konsonanttivartalot sekä vartalovokaalin vaihtelut oppii kuitenkin tekemällä harjoitustehtäviä.


- Vokaalivartalo päättyy vokaaliin (esim. vesi). Sanalla on aina vokaalivartalo. Vartalon sisällä olevissa konsonanteissa voi olla astevaihtelua, jolloin sanalla voi olla kaksi vokaalivartaloa, vahva-asteinen ja heikkoasteinen (esim. vete+en ja vede+n). Vokaalivartalon viimeinen vokaali kertoo, mikä on sanan vartalovokaali.


- Konsonanttivartalo päättyy konsonanttiin (esim. vet+tä). Jos sanalla on vokaalivartalon lisäksi konsonanttivartalo, sanaa kutsutaan kaksivartaloiseksi.


Sanan erilaiset taivutusvartalot saa selville käyttämällä merkkimuotoja: Nomineilla yksikön essiivi kertoo vahva-asteisen vokaalivartalon (käte+nä). Yksikön genetiivi näyttää, onko sanalla heikkoasteista vokaalivartaloa (käde+n). Yksikön partitiivista näkee mahdollisen konsonanttivartalon (kät+tä).


Verbeillä on omat merkkimuodot: Indikatiivin monikon 3. persoona näyttää vahva-asteisen vokaalivartalon (luke+vat). Indikatiivin yksikön 1. persoona kertoo, onko heikkoasteista vokaalivartaloa (lue+n). Imperatiivin yksikön 3. persoona näyttää mahdollisen konsonanttivartalon (leikat+koon)


Tavujen ja vartaloiden kanssa menee helposti sekaisin, koska astevaihtelua tutkittaessa tarvitaan taas jakoa tavuihin: Astevaihtelun pääsääntö nimittäin on, että vahva aste esiintyy yleensä avotavun ja heikko aste umpitavun edessä (esim. kuk-ka, ku-kan). Loogisesti umpitavu päättyy tietenkin konsonanttiin ja avotavu vokaaliin. Tähän on kuitenkin paljon kielen historiallisesta muutoksesta johtuvia poikkeuksia: esimerkiksi kuk-kaan. Poikkeus johtuu siitä, että sana on alun perin ollut kolmitavuinen: kuk-ka-han, jolloin -ka- on ollut avotavu, joten sen edellä esiintyy vahva aste.

Minusta ämo-kurssin mielenkiintoisin anti onkin ollut kielen historiasta ammentavat selitykset erilaisille sanoille, taivutusmuodoille ja poikkeuksille. Nyt selvisi, miksi pienenä halusin kirjoittaa sanan ”tervetuloa” asuun ”tervettuloa”. Sehän kuulostaa siltä, että siinä olisi kaksi t-kirjainta keskellä. Ilmiö johtuu rajakahdennuksesta: sana terve on alun perin loppunut konsonanttiin. Tällaisia sanoja ovat esimerkiksi monet e-loppuiset nominit (esim. sade) sekä imperatiivin yksikön 2. persoonan verbit (mene).


Ämossa haastavinta on ollut tiedon määrä. Minua sekoittaa edelleen lauseopinkin jälkeen se, miten kieltä voi jaotella pienempiin osiin ja tarkastella tavoilla, jotka ovat toisinaan limittäisiä. Lauseen voi oikeastaan jakaa aika monella tavalla: esimerkiksi erottelemalla lauseenjäsenet, sanat, tavut, morfit tai äänteet. Tätä kielellisen aineksen purkamista pienempiin osiin kutsutaan segmentoinniksi. Useammasta peräkkäisestä kielenyksiköstä koostuvaa yksiköiden jonoa (esim. morfeemeista koostuvaa sanaa tai sanoista koostuvaa lausetta) kutsutaan syntagmaksi. Kieltä voi ajatella niin, että suuremmat yksiköt koostuvat pienemmistä: morfeemi foneemeista, lekseemi morfeemeista (alla vielä termien selitykset).


- Foneemi on äänne, ja pienin yksikkö, joka erottaa merkityksiä, vaikkei sillä itsellään olekaan merkitystä. Esim. kala ja pala eroavat vain yhdellä äänteen segmentillä. Tällaisia kutsutaan minimipareiksi.

- Morfeemi taas on pienin yksikkö, joka kantaa omaa merkitystään. Morfeemeja ovat siis nuo aiemmin luetellut sanavartalot, johtimet, tunnukset, päätteet ja liitteet.

- Lekseemi on sanan sanakirjamerkitys ja kattaa kaikki saman sanayksikön taivutukset.

Morfeemit voidaan jakaa merkityksensä perusteella kieliopillisiin ja leksikaalisiin morfeemeihin. Kieliopillisia ovat kielensisäiseen rakenteeseen liittyvät morfeemit, joilla ei ole merkitystä kielen ulkopuolelle (esim. konjunktiot tai sijapäätteet). Leksikaaliset morfeemit eli tarkoitemorfeemit taas ovat symboleita kielenulkoisille asioille (esim. nominit ja verbit).


Lisäksi morfeemit voidaan jakaa vapaisiin ja sidonnaisiin. Vapaat morfeemit ovat itsenäisiä sanoja ja sidonnaiset sellaisia, jotka eivät voi esiintyä yksin (esim. liitteet tai niitä liitteitä vaativat sanavartalot kuten käde-). Sidonnaisia kieliopillisia morfeemeja kutsutaan affikseiksi.


Kaikki tämä jaottelu tekee asioista toisaalta selkeää, mutta tuntuu että kielessä on päällekkäisyyksiä ja poikkeuksia vaikka muille jakaa. Oppimista on jotenkin selkeyttänyt ajatus kielen kaksoisjäsennyksestä, eli jakamisesta merkityksen sisältävään ja ei-merkitykselliseen osaan. Fonologia tutkii kaksoisjäsennyksen ei-merkityksellistä rakennetta ja morfologia merkityksellistä rakennetta. Merkitystä käsitellään myös mm. merkitys ja vuorovaikutus -kurssilla.

Näiden asioiden lisäksi olisi tarkoitus osata mm. konsonanttien ja vokaalien jako ääntöpaikkojen mukaan, soinnillisiin/soinnittomiin, etu- ja takavokaaleihin... Fonetiikassa on ainakin hyvin suoraviivaisia jaotteluita. Kyseiset jutut eivät ihan jääneet mieleen kielitieteen peruskurssilta, joten taidanpa lueskella niitä ennen maanantain kotitenttiä. Onneksi pääasiat ovat hallussa, ja kotitentissä saa käyttää kaikkea aineistoa apuna.

Antia taide yhteiskunnassa ja kulttuurissa -kurssilta 2

Vielä vähän lisää taiteen tehtävistä ja taidejärjestelmästä.

Kansallinen herääminen


Taiteella on ollut erilaisia tarkoituksia, joista merkittävänä voi pitää sen yhteyttä kansalliseen heräämiseen 1800-luvun Euroopassa. Suomessa kansallinen herääminen nosti kiinnostuksen omaa kieltä kohtaan: sanomalehdistö ja kirjallinen kulttuuri syntyivät ja nykyaikaisen taide-elämän rakenteet saivat alkunsa. Esimerkiksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seura perustettiin jo 1831! Suomi oli 1800-luvun ajan Venäjän vallan alla, joskin autonomisena suuriruhtinaskuntana. Venäjän hallitsijavaihdokset ja lopulta helmikuun vallankumous vuonna 1917 vaikuttivat siis suuresti Suomen asioihin.


Kansallista heräämistä on käsitelty myös suomalaisen kirjallisuuden historia ja klassikot -kurssilla. Runebergiä, Snellmania ja Lönnrotia voi pitää suomalaisen kansallisen heräämisen kannalta merkittävänä kolmikkona. Kyseiset herrat opiskelivat samaan aikaan Turun yliopistossa ja olivat ystäviä. He jatkoivat romantikkojen työtä, ja heidän tuotannostaan muodostui pohja suomalaiselle kirjalliselle kulttuurille. Esimerkiksi klassikkokurssin lukemistoon kuuluvat Kalevala ja Vänrikki Stoolin tarinat pyrkivät kiteyttämään suomalaisuuden hengen ja luomaan yhteistä suomalaista mytologiaa. Lönnrot on muuten vastuussa myös tämänhetkisen pääaineeni nimestä: hän kehitti sanan "kirjallisuus" edellä mainitun Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran nimeä varten.


Taiteen tarkoitus kansalliskulttuurin ja yhtenäisyyden rakentajana alkoi hiipua vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ehkä on ihan ymmärrettävää, että kansallismielisyys meni yleisesti pois muodista, kun natsi-Saksan julma totuus paljastui.

Taidejärjestelmä


Kuten jo aiemmassa postauksessa kävi ilmi, taidejärjestelmä on modernissa maailmassa eriytynyt omaksi järjestelmäkseen. Järjestelmäteorian mukaan taiteella on omat sisäiset normit, oma tehtävänsä yhteiskunnassa ja omaleimainen maailman hahmotustapa. Taide on eriytynyt omiksi organisaatioikseen, joilla on vain taiteeseen liittyviä tehtäviä. Näiden seikkojen perusteella sen voi nähdä itsenäisenä järjestelmänä.


Taidejärjestelmän rakennetta voidaan analysoida lajikohtaisesti, funktion perusteella tai statuksen perustella. Kun ajatellaan lajeja, taidejärjestelmä muodostuu erilaisista lajien osajärjestelmistä, kuten kirjallisuus, musiikki, tai visuaaliset taiteet. Funktion eli tehtävän perusteella taidejärjestelmän voi jakaa esimerkiksi tuotantoon, välitykseen ja vastaanottoon. Vielä spesifimmin taiteen kenttää voi jakaa rooleihin: taiteilijat, rahoittajat, kustannustoimittajat, galleristit, kriitikot, palkitsijat tai taidepolitiikan edustajat. Status- tai valtajaottelu puolestaan kertoo, miten taide jaetaan valtavirtaan ja marginaaliin ja kuka sen siten jakaa.

Tunnettu filosofi Michael Foucault puhuu diskursiivisesta vallasta. Esimerkiksi joukkoviestimillä on diskursiivinen valta siihen, mitkä asiat pääsevät yhteiskunnassa julkisen huomion kohteeksi ja miten näistä asioista puhutaan. Samoin voi ajatella, että taide pääsee statusasemaan vasta, kun jollakin on valta arvottaa se sinne. Taiteesta onkin aina määrännyt eliitti, joka päättää, mikä on taidetta.


Taiteessa oli pitkään kyse sen esteettisestä funktiosta, eli sen kyvystä herättää ihmisessä tietynlainen mielihyvän kokemus. Taidetta siis arvotetaan sen tuottaman subjektiivisen kokemuksen (esim. kaunis/ruma) perusteella. Lingvisti ja filosofi Jan Mukarovskyn mukaan taiteessa hallitsee juuri esteettinen funktio. Sovelletut taiteet, kuten käsityöt tai arkkitehtuuri erotettiin perinteisesti taiteesta sillä ajatuksella, että niillä on esteettisen lisäksi myös käytännöllinen funktio.


Tämä esteettinen taideteoria ei kuitenkaan päde aina esimerkiksi kirjallisuuteen, jota voi ajatella myös erityislaatuisen tiedon tuottajana tai yhteiskunnallisena arvioijana. Lisäksi monet (post)modernit teokset ovat nousseet esteettistä taidekäsitystä vastaan. Tässäpä eräs kurssin luennoitsijoiden lempiteos, Duchampin pisoaari. Liekö niin, että taiteen tehtävä ei ole enää olla kaunista, vaan herättää ajatuksia?

Taidetta on tietenkin monenlaista, eikä esteettinen funktio ole suinkaan kadonnut. Taiteen käsite on jatkuvasti laajentunut ja yhä uudet alat lasketaan taiteeksi. 1990-luvulla perinteiset erottelut taiteen ja kaupallisuuden tai taiteen ja viihteen välillä katosivat uudenlaisen markkinataloudellisen kulttuuripolitiikan myötä. 

Antia taide yhteiskunnassa ja kulttuurissa -kurssilta

Iloinen uutinen: Tietokone on vihdoinkin tullut huollosta, joten pääsen taas blogin (ja tenttimateriaalin) pariin! Lisää iloisia uutisia: Minulle on vihdoinkin selvinnyt taide yhteiskunnassa ja kulttuurissa -kurssin sisältö, mikä on ihan hyvä, koska tenttiin on enää pari päivää. Kurssin on siis tarkoitus tarjota taiteensosiologinen näkökulma kirjallisuuden- ja taiteentutkimukseen sekä yleiskuva kirjallisuuden ja taiteen asemasta modernissa kulttuurissa. (Kannattas vissiin joskus lukee ne WebOodin kurssikuvaukset…)

Taiteensosiologia on tutkimusala, joka erottautuu humanistisesta suuntauksesta suhteuttamalla tutkittavat asiat yhteiskuntaan. Humanistinen tutkimus on vuosikymmenien ajan toiminut lähtökohdista, jotka voi nykyään asettaa kyseenalaisksi. Humanismin ideologiaan kuului nimittäin pitkään ajatus taiteen autonomiasta. Tieteen termipankki kertoo, että kyseisen ajatuksen mukaan taide ole riippuvainen mistään sen ulkopuolisesta asiasta. Toisin sanoen taidetta pidettiin itsenäisenä, maailmasta erillisenä ilmaisumuotona, jossa kiteytyivät perustavanlaatuiset arvot.

Tässä vaiheessa on hyvä huomauttaa, että näin ajateltiin nimenomaan korkeasta taiteesta, ei esimerkiksi kansankulttuurista, populaarikulttuurista tai massakulttuurista, joita humanistinen ideologia ja tutkimus on pitkään arvottanut alemmaksi. Jako korkea- ja matalakulttuuriin on hyvin arvottava ja yhä läsnä ajatusmaailmassamme.

On myös muistettava, että taiteen autonomia on länsimainen modernin ajan käsitys: aiemmissa kulttuureissa taide oli osa sosiaalisia rituaaleja ja uskontoa. Kun kirkko ei enää valistuksen aikana määritellyt taidetta, taide alkoi itsenäistyä autonomiseksi järjestelmäkseen. Vuosikymmenien aikana esimerkiksi marxismi, feminismi, kulttuurintutkimus, sukupuolentutkimus ja kriittinen teoria ovat torjuneet ajatuksen taiteesta riippumattomana, autonomisena järjestelmänä.

Taiteensosiologia eroaa tutkimusalana humanistisesta tutkimuksesta nimenomaan siinä, että se tutkii taidetta suhteessa yhteiskuntaan ja kulttuuriin. Siinä missä humanistinen tutkimus on vaikkapa kiinnostunut teoksen suhteesta sen genren konventioihin, taiteensosiologiassa kiinnostuksen aihe voisivat olla taidemaailman markkinat tai vaikkapa teoksen sisäinen kulttuurinen arvomaailma.

Taiteensosiologiassa pyritään näkemään myös tekijän taustalla vaikuttava yhteiskunta. Historioitsija Hippolyte Tainen mukaan teokset ovat kylläkin tekijän persoonallisuuden tuotteita, ja tekijän persoonallisuuden määräävät rotu, miljöö ja ajankohta. Tutkija Janet Wolffin hieman nykyaikaisempi ajatus on, että ihmisen persoonallisuus määräytyy monista eri tekijöistä: perhetausta, luokkatausta, sukupuoli, etniset ja kansalliset tekijät, ikä, koulutus, ammatti, asuinpaikka ja geokulttuuriset tekijät. Tekijän persoonallisuuden lisäksi teokseen vaikuttavat taiteen aikaisemmat traditiot.

Taiteensosiologia eroaa humanistisesta tutkimuksesta myös siten, että siinä teosten merkitys vaihtelee. Sosiologi Alphons Silbermann on sitä mieltä, että taiteensosiologian tutkimuskohteena ovat tuotanto, välitys ja vastaanotto, eivät taideteokset. Frankfurtin koulukunnan Theodor Adornolle taiteensosiologiassa merkityksellistä taas on se, millaisen kuvan teokset rakentavat maailmasta. Hänen mukaansa taiteensosiologiaa ei pitäisi sitoa tiukasti yleiseen sosiologiaan.

On olemassa myös lajikohtaisia sosiologioita, kuten kirjallisuussosiologia. Taiteensosiologia ja kirjallisuussosiologia eivät kuitenkaan ole institutionaalisesti vakiintuneet, eli niitä ei ole olemassa omina tiedeyksikköinään. (Paitsi Itä-Suomen yliopistossa taiteensosiologialla on perinne oppiaineena!) Sosiologista näkökulmaa sovelletaan silti monissa tutkimuksissa. Sosiologiat ovat siis ensisijaisesti tutkimusaloja, joita voi ajatella oppiaineita laajempina ja epävirallisempina käsitteinä.

Edellisessä kappaleessa mainittu institutionalisoituminen tarkoittaa sitä, että jokin ajatus- tai toimintatapa saavuttaa yleisen hyväksynnän ja tuen sekä vakiintuneen aseman. Tutkimussuuntaus voi institutionaalistua oppiaineeksi, mutta institutionaalistumisesta on kurssilla puhuttu lähinnä itse taiteen kohdalla. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että on olemassa instituutio tai instituutioita, jotka määrittelevät sen, mikä on taidetta. Ryhmään voi lukea esimerkiksi taiteilijat, kriitikot, kustantajat sekä gallerioiden ja museioiden ylläpitäjät.

Nykyään taiteesta on tullut myös markkinatalouden läheinen muoto. Voidaan ajatella että niin taide kuin politiikka, tiede, talous, oikeus tai viestintäkin ovat omia toimintajärjestelmiään, ja niillä on oma yhteiskunnallinen tai globaali tehtävänsä. Marketisaation myötä kaikissa järjestelmissä, myös taiteessa, kapitalistiset käytänteet ovat yleistyneet.

Kurssilla käytiin myös läpi taiteen muutosta ja erilaisia tyylikausia, mutta en esittele niitä tässä postauksessa. Ajatuksena kuitenkin oli ymmärtää tyylisuuntien sidoksisuus länsimaisen ihmisen maailmankuvan muutoksiin erilaisten historiallisten tapahtumien kautta. Sodat, tieteen nousu ja nopea kehitys, kaupungistuminen ja kapitalisaatio ovat kaikki osaltaan vaikuttaneet taiteellisen ilmaisun muutokseen. Vallassa olleille taidesuuntauksille on aina yhteiskunnallisten muutosten myötä muodostunut vastavoima: esimerkiksi romantiikkaa haastamaan syntyi realismi, ja realismia modernismi.

Taiteensosiologia on alkanut kiinnostaa minua päästyäni oheismateriaalin kimppuun (lue: tajuttuani mistä kurssissa on kysymys). Olen aiemmin huomaamattani käyttänyt taiteensosiologista näkökulmaa esimerkiksi Dostojevski-esseessäni. Olen aina ollut erityisen kiinnostunut taiteesta vallan ja politiikan näkökulmasta. Yllättäen pohdiskelin siis myös tähän kurssiin kuuluvassa esseessä taidetta vallankäytön kohteena ja vallan välineenä.

 Täytyy tunnustaa, että esseestä tuli mielestäni luokattoman huono.

Harmittaa, että en lähtenyt tekemään kurssia kirjatenttinä. En koe saaneeni luennoista irti paljoakaan. Meillä oli monta eri opettajaa, ja parilla kirjallisuuden konkarilla on tapana eksyä asiasta. Monikielisen viestinnän kurssi kaikessa selkeydessään ja johdonmukaisuudessaan oli mukavaa vaihtelua kirjallisuuden kursseille.

Muistiinpanot luennoilla

Nykyään kurssien luennoitsijat tarjoavat lähes poikkeuksetta luentodiat Moodleen. Diojen hyödyllisyys riippuu todella paljon luennoitsijasta. Jotkut opettajat tekevät kattavat ja selkeät diat ja saattavat lukea niistä suoraan, toiset kirjoittavat epämääräisiä (itselleen tarkoitettuja?) muistiinpanoja, joista ei ymmärrä mitään, ellei ole kuunnellut luennolla. Siksi monet opiskelijat kirjoittavat luennoilla muistiinpanoja joko käsin, läppärillä, puhelimella tai tabletilla. Jotkut kirjoittavat tulostettuihin tai koneelle kopioituihin luentodioihin.

Oma läppärini on vanha rohjake, jota en ole koskaan vienyt kodin ulkopuolelle, joten kirjoitin koko syyslukukauden muistiinpanoja käsin. Menestyin syksyn tenteissä hyvin, vaikken aina edes lukenut kirjoittamiani muistiinpanoja jälkikäteen.

Käsin kirjoittamisesta ja paperilta lukemisesta voikin olla hyötyä opiskelussa. Yliopistolla on ollut puhetta tutkimuksista, joiden mukaan käsinkirjoittaminen auttaa oppimaan paremmin kuin näppäimistöllä näpytelty muistiinpano. Lisäksi ihmisen on helpompi muistaa ja oppia lukemansa papreilta kuin näytöltä. On todettu, että työmuisti ja käsinkirjoituksessa aktivoituvat aivojen osat ovat yhteydessä toisiinsa. Esimerkiksi tässä monikielisen viestinnän luennolla mainitussa tutkimuksessa työmuistiin liittyvät aivojen osat olivat aktiivisemmat lapsilla, joiden käsinkirjoitustaito oli paremaa.

Jouluna ostin miniläppärin (joka valitettavasti otti ja hajosi kuukauden jälkeen ja on nyt huollossa). Lakkasin myös kirjoittamasta muistiinpanoja. On kiinnostavaa nähdä, miten ratkaisu vaikuttaa opiskelumenestykseeni. Ainakin luennoilla nukahtelu tuntuu entistä helpommalta, kun ei ole itse aktiivinen kynän ja paperin tai edes näppäimistön kanssa.

Monikielisen viestinnän tentti on ylihuomenna, ja yritän päntätä luentodioja ja oheismateriaalia vanhalta kannettavanrohjakkeeltani. Onhan tämä vähän erilaista kuin paperilta lukeminen. Toivottavasti kuukauden pikakurssista on edes se hyöty, että kurssin alkupuolella opitut asiat eivät ole vielä unohtuneet!

Uuden vuoden aloitus

Olin koko loman sairaana, enkä ole tällä hetkellä kovin motivoitunut opiskelemaan. Valitettavasti vuosi starttaa heti tiukalla paketilla: Syksyltä jatkuvaan taide yhteiskunnassa ja kulttuurissa -kurssin tentti ja esseen palautus lähenevät. Tällä viikolla alkanut monikielinen viestintä on tiivis kuukauden kurssi, johon kuuluu ryhmätyönä suoritettava harjoitus ja runsaasti oheislukemistoa tenttiin.

Tänä viikonloppuna aion keskittyä ensin mainittuun taide yhteiskunnassa -kurssiin perehtymiseen. Oheislukemiston pohjalta on tarkoitus väkertää muutaman sivun essee. Se on kuulostaa aika hankalalta, kun en ole saanut vieläkään kiinni siitä, mitä kurssilla oikein käsitellään. Johtunee ahkerasta pilkkimisestä niillä harvoilla luennoilla, joilla olen ollut läsnä.

Esseen voi onneksi tehdä melko vapaasti. Yksi mahdollisista aiheista on kirjoittaa jostakin kurssilla käsitellystä taiteensosiologisesta teemasta. (Voi hiivatti, mitä se taiteensosiologia nyt edes on? No, ehkä se selviää, kun katselen luentodioja.) Ajattelin ensin kirjoittaa taiteen poliittisesta luonteesta, sensuurista, sääntelystä ja rahoituksesta. Esimerkiksi perussuomalaisten kulttuurilinjaus tukea kansallista kulttuuria, ei eliittitaidetta tai nykytaidetta, olisi yksi mielenkiintoinen aihe käsiteltäväksi esseessä.

Mieleni tekee kuitenkin valita seuraava tehtävänanto: "Olet palkitun esikoisteoksen julkaissut kirjailija. Millaisia toimijoita kohtaat (todennäköisesti) kirjallisella kentällä?" Aihe ei sinällään ole tieteellisesti kiinnostavin, sillä kustannustoiminta tai taideinstituutiot eivät ole intohimoni kohteita. Paitsi jos puhutaan rahasta ja vallasta. Mutta joka tapauksessa vakavan, lähteitä vaativan politiikan pureskelun vastapainona olisi mahdollisuus tehdä luova ja pohdiskeleva essee. Se saattaisi tehdä hyvää joululomalla kaikonneelle motivaatiolle, ja ehkä siitä olisi jotain hyötyä myös kirjaprojektin konkretisoitumisessa.

Olen yrittänyt rakentaa motivaatiota joululoman aikana luomalla tämän blogin. Kaksi ensimmäistä kirjoitusta tein aikaisemmin pakollista oppimisportfoliota varten Kyvyt.fi-alustalle, mutten taida innostua kyseisen blogin käyttäjäksi. Alkuperäinen ajatukseni oli tehdä tästä blogista oppimisportfolio, mutta aion käyttää blogia myös yleisenä muistiinpanoalustana ja kurssien oppimispäiväkirjana. Blogin julkisuudesta en ole vielä varma, joten tällä hetkellä sitä voivat lukea vain kutsutut lukijat. Toisaalta avoin blogi saattaisi auttaa jotakuta samoja kursseja käyvää opiskelijaa, mutta toisaalta en ehkä uskaltaisi kirjoittaa täysin avoimesti omista tuntemuksistani tai haaveistani. Tämä blogi kun on myös työkalu ammatilliseen itsereflektioon (ai että, mikä ihana akateeminen yliopistohaihatussana).