Työelämää (ja toivottavasti myös hyvinvointia) kohti

Hyvinvointiteemalla jatketaan tänäkin vuonna. Sitten viime kirjoittaman olen ilmoittautunut mukaan YTHS:n opiskelijaraatiin ja saanut ainejärjestön hallituksessa juuri ne pestit, jotka halusin, eli lehden päätoimittajan lisäksi minusta tuli edunvalvoja. Päätin myös lähteä mukaan humanistisen osaston työelämäyhteistyön opiskelijaryhmään, sillä uudenlaisen työkokemuksen lisäksi haluaisin jollain tavalla olla mukana tuottamassa uusille humanistiopiskelijoille sellaista uranäkymiä avartavaa kokemusta, jonka itse sain Humus-hankkeen ansiosta.

Vuoden alku on siis sisältänyt ja tulee sisältämään paljon kokouksia, perehdytyksiä ja koulutuksia. Aikataulu on yllättävän täysi, vaikka en ole aloittanut yhtään uutta kurssia! Podcast-kurssin (joka sekin on melko projektimuotoinen) lisäksi olen jatkanut karjalan sanalipputyötä. Keväälle en varaa kuin yhden tai kaksi uutta kurssia, sillä maisteriopinnot alkavat olla gradua lukuun ottamatta loppusuoralla. Vaikka kiinnostavia kursseja on tarjolla, tuntuu tärkeältä pitää työmäärä kevyenä, jotta ehdin huilata rankan syksyn jälkeen ennen kevään työharjoittelua. Sitä paitsi valmistumisen jälkeen on aivan mahdollista suorittaa opintoja, jotka nyt jäävät käymättä. Siksi olen päättänyt omistaa ajan ennen gradua kaikenlaisille työelämäkuvioille.

Tähän vuodenaikaan herätysvalo ja kirkasvalo ovat ystäviä.

Olen aika innoissani tulevasta työharjoittelusta! Sovimme eilen harjoittelun ohjaajan kanssa, että pääsen työssäni analysoimaan kyselytuloksia sekä raportoimaan ja viestimään niistä. Työssä pääsen tutustumaan paikalliseen järjestökenttään ja järjestötyöhön. On mukava päästä hyödyntämään sekä suomen kielen että sosiologian opinnoissa oppimaani. Esimerkiksi kyselytulosten analyysi ja Excelin käyttö eivät tule aivan puskista. Lisäksi saan opetella Webropol-työkalun käyttöä ja kokeilla viestintään liittyviä tehtäviä, kuten kyselyn tulosten esittelyä yleisölle.

Tulosten esittelystä puheen ollen ensi kuun alussa minun on tarkoitus mennä Kiveli-hankkeen aloitustapahtumaan esittelemään lyhyesti kandidaatintutkielmani tuloksia. Odotan tilaisuutta jännityksellä (vaikka en ole omasta puheenvuorostani niinkään innoissani kuin kauhuissani). On mukava päästä tapaamaan tutkijoita ja kuulla, miten hankeen on tähän mennessä suunniteltu etenevän.

Hyvinvoinnista

Maisteriopintojen aika! Olen karsinut jonkin verran opintoja pois, ja tälle syksylle suunnitelmissa on vain neljä kurssia. Eniten odotan sosiolingvistiikan kurssia, joka valitettavasti ajoittuu niin, etten pääse varsinaiselle luentokurssille. Lisäksi luvassa on suomen kielen syventävien opintojen johdantokurssi, viimeinen kirjallisuuden aineopintojen kurssi ja hiukan sosiologiaa. Odotan myös kuulevani pian professorista, jolta tiedustelin keväällä karjalan kielen sanakirjatyöskentelystä. Luvassa on siis ensimmäinen palkallinen oman alan työ tai harjoittelu (jos nyt Valmennuskeskuksen keikkoja ei lasketa). Syksyn tavoite on joka tapauksessa ottaa opintojen osalta nyt hiukan rennommin. Kolmen vuoden intensiivinen opiskeluihin uppoutuminen alkaa tuntua jo omassa fyysisessä hyvinvoinnissa, etenkin kandikevään epäergonomia ja hampaiden kiristely. Lukuvuosi alkaakin ensi maanantaina mainiosti botoxilla purentalihaksiin. :)

Hyvinvoinnin edistäminen tuntuu olleen ikään kuin loppukesän teema. Eksyin kuuntelemaan äänikirjana Miksi nukumme -teoksen, jossa neurotieteilijä Matthew Walkerin esittelee kiinnostavasti ja monipuolisesti riittävän ja laadukkaan unen hyötyjä sekä univajeesta koituvia haittoja. Tietokirjaksi teos oli varsin mukaansatempaava, vaikken itse uniongelmista kärsikään. En tingi unestani, osin ehkä siksi, etten herkkänä ihmisenä siedä univajeesta koituvaa olotilaa.

Etäopintojen aikana oivalsin käytännössä sen, että voin paremmin, kun saan itse määritellä oman rytmini. Luonnollinen unirytmini on himpun verran myöhäisempi kuin suurimmalla osalla ihmisistä: olen iltaihminen, ja uni ajoittuu parhaiten välille 23.30–10.00. (Rytmi riippuu hiukan vuodenajasta.) Lisäksi nukun lähes päivittäin iltapäivänokoset tai ainakin vaivun jonkinlaiseen lounaanjälkeiseen koomaan. Kun saan perinteisen kello 8–16-työrytmin sijaan päättää rytmini itse, voin työskennellä silloin, kun olen virkeimmilläni. Iltaihmisyydellä on myös etunsa: saan esimerkiksi yöajan palkkaa opiskelujen ohella tekemästäni työstä kello 21:n jälkeen. Olisipa hienoa, jos tulevaisuudessa saisin elää niin, ettei kukaan odottaisi minun tekevän aivotoimintaa vaativaa työskentelyä ennen kello kymmentä.

Noh. Hyvinvointilinja jatkui, kun ostin ensimmäistä kertaa opintojeni aikana lukuvuodeksi oikeuden Sykettä-korkeakoululiikuntaan. Fyysisen hyvinvoinnin lisäksi olen pohtinut myös henkisen hyvinvoinnin asioita. Osallistuin esimerkiksi oppiaineemme sisällä heränneeseen yhteisöllisyyskeskusteluun sekä yliopiston järjestämään Jaksaa,Jaksaa! Jaksaako? -keskustelutilaisuuteen, jossa käytiin läpi opiskelijoiden ja henkilökunnan jaksamista ja hyvinvointia. Molemmissa keskusteluissa yhteisöllisyyden puute liitettiin henkisen hyvinvoinnin romahtamiseen. Ja niinhän se on, että fyysinen, henkinen ja sosiaalinen hyvinvointi kietoutuvat yhteen.

Jaksaa, Jaksaa! Jaksaako? -tilaisuudessa oli paikalla mm. sosiaali- ja terveysministeri, Itä-Suomen yliopiston opintopsykologi ja opiskelijoiden ja henkilökunnan edustajia. Tapahtuma oli ehdottomasti tarpeellinen, mutta hiukan puutteellisella tavalla järjestetty. Tilaisuuteen ei esimerkiksi ollut etäosallistumismahdollisuutta, mikä olisi ennen lukukauden alkua voinut tuoda vielä muilla paikkakunnilla kesää viettäviä opiskelijoita paikalle. Tilaisuudesta ei myöskään tiedotettu esimerkiksi viikkotiedotteessa. Jonkin verran porukkaa joka tapauksessa eksyi paikalle, ja tilaisuudessa virisi aiheesta hyvää keskustelua. Harmillisesti keskustelu jäi kuitenkin lyhyeksi, kun aika loppui kesken.

Tilaisuudessa puhuttiin matalan kynnyksen keinoista puuttua opiskelijoiden ja henkilökunnan mielenterveysongelmiin ja muihin ongelmiin. Myös suorittamisen ja kilpailemisen kulttuurin muuttamisesta oli puhetta. Oma mielipiteeni on, että kaikki ongelmat ovat suoraa seurausta aiemmin tehdyistä taloudellisista päätöksistä. Vika on kilpailukapitalismissa, joka tunkee lonkeronsa sellaisiin paikkoihin, joihin se ei kuulu, esimerkiksi juuri kasvatus- ja koulutusmaailmaan. Päiväkotiryhmät ovat kestämättömän suuria ja erityisen tuen oppilaan laiminlyödään resurssien (lue: rahan) puutteessa. Yliopistokin tienaa elantoaan puskemalla valmistuneita ulos kiihtyvää tahtia. Kun henkilökunnan resurssit päiväkodeissa, koulutusmaailmassa ja sotepalveluissa ovat rajalliset, ei lasten/opiskelijoiden ongelmiin kyetä puuttumaan ajoissa.

Ongelmat kasaantuvat koko koulutuspolun ajan, ja usein romahdus tapahtuu sitten aikuisuuden kynnyksellä. Yliopisto on monelle nuorelle melkoinen muutos. Sen lisäksi, että edessä saattaa olla ensimmäinen muutto pois kotipaikalta ja itsenäistyminen arjessa, myös opinnot vaativat älyttömän määrän itseohjautuvuutta. Ei ihmekään, jos voimat loppuvat kesken. Uupumista tietenkin tukee kulttuuri, jossa hyvä opiskelija on aktiivinen ja mukana kaikessa mahdollisessa, ettei vain fomo pääse iskemään.

Tämä suorittamisen kulttuuri on kyllä tympeä juttu. Minä olen ollut omalla hyvinvointipolullani nelisen vuotta, ja edelleen yhteiskunnan kollektiivinen ääni joskus syyllistää minua valinnoistani: sinun pitäisi tehdä jotain hyödyllistä, alkaa vaikuttamaan ja osallistumaan, tehdä enemmän, pystyä siihen ja tähän… Osaan hiljentää sen äänen, ja toivoisin, että moni muukin pystyisi samaan eikä uupuisi mahdottomien vaatimusten alla. On väärin, että opiskelu tai työ, jonka pitäisi olla vain yksi elämän osa-alue, uuvuttaa ja sairastuttaa ihmisen.

Valitettavasti juuri nuoret ovat riskiryhmässä uupua muun muassa edellä mainittujen ongelmien takia. Lisäksi heitä ajavat synkät tulevaisuudennäkymät ja taloudellinen paine työskennellä opintojen ohessa. Nuoret eivät myöskään aina kykene aikuisten tavoin arvioimaan omia rajojaan tai sitä, ovatko työn tai opintojen vaatimukset asianmukaisia.

Voin sanoa suoraan, etten olisi kyennyt näihin opintoihin, jos olisin siirtynyt yliopistoon suoraan ammattikoulusta. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että yliopistosta saa paljon enemmän irti vasta hiukan vanhempana ja kokeneempana. Täysin vallalla olevan agendan vastaisesti tsemppaan nuoria ihmisiä pitämään välivuosia ja kokeilemaan jotakin muuta. Vuodet ovat parikymppisenä paljon pidempiä kuin nyt kolmekymppisenä. Kannattaa käyttää ne pitkät vuodet johonkin muuhun kuin suorittamiseen. Opiskella ja työskennellä ehtii sitten myöhemmin, eikä se tunnu yhtä pelottavalta raatamiselta, kun perustana on jonkin verran elämänkokemusta.

Kandiopintojen päätelmät

Tänään onkin hyvä päivä kirjoitella pohdintoja siitä, miten elämä on kolmen opiskeluvuoden aikana muuttunut. Vietin nimittäin iltapäivän Humanistit uudistuvassa työelämässä -hankkeen päätöstilaisuudessa. HUMUS-hanke on ollut käynnissä koko sen ajan, jonka olen opiskellut yliopistossa, ja olen osallistunut muun muassa sen järjestämiin työelämätapahtumiin. Hankkeen päätöstilaisuudessa saimme kuulla työelämän, maakunnan ja yliopiston edustajien puheenvuoroja ja paneelikeskustelua.

Vaikka HUMUS-hankkeen järjestämät työelämätapahtumat ovat avartaneet ajatustani humanistin työstä, yllätyin siitä, miten negatiivinen kuva itselläni edelleen oli humanistien (siis erityisesti generalistien) työllistymisestä.  Antero Puhakan humanistien työllistymisestä kokoamat tilastot muuttivat ajatustani: asiantuntijat ja erityisasiantuntijat näyttävät työllistyvän yllättävän hyvin.

Tapahtumassa tuli vahvasti esille se, että työelämä kaipaa humanistien erityisosaamista. Tämä erityisosaaminen koostuu taidoista, jotka usein sivuutetaan, joita pidetään itsestäänselvyyksinä tai toisarvoisina: muun muassa vuorovaikutustaidoista, viestintäosaamisesta, tekstien ja suurten kokonaisuuksien hallinnasta, empatiasta ja hyvästä johtajuudesta. Joskus pääsee itseltänikin unohtumaan, kuinka hyödyllistä on hallita monia noista osa-alueista.

Oli kiinnostavaa kuulla työelämän edustajien ajatuksia hankkeesta. Hanke tuntui muuttaneen myös heidän kuvaansa humanisteista ja humanistisesta osaamisesta. Pääsinpä juttelemaan tilaisuudessa myös Joensuun kauppakamarin edustajan kanssa. Oli mukava saada kannustusta ja päästä reflektoimaan sitä, millainen oma urapolku ja opintopolku on ollut.

Tuo juttutuokio innosti minut miettimään tarkemmin yliopisto-opintojen merkitystä elämässäni. Kolmessa vuodessa on tapahtunut paljon. Hain yliopistoon päädyttyäni työelämässä burnoutin partaalle. Kun aloitin opinnot syksyllä 2019, koko yliopistomaailma oli minulle tuntematon. Edellisistä opiskeluista oli vierähtänyt aikaa, ja aluksi minua jännitti, jaksanko opiskella täyspäiväisesti. Unelma-ala ja kiinnostavat aiheet imaisivat kuitenkin heti mukaansa.

Opintojen alusta asti epäilin suunnitelmaani opiskella opettajaksi. Niissä hommissahan olin väsynyt, eikä pedagogiikka kiinnostanut niin paljon kuin monet muut tieteenalat. Päädyin opiskelemaan pedagogisten sijaan sosiologiaa, karjalan kieltä ja kulttuuria sekä venäjää. Nyt olen erittäin tyytyväinen valintaani jättää pedagogiset opinnot hautumaan.

Itsetuntemukseni on parantunut kolmen vuoden aikana huimasti. Koronapandemia on siltä osin ollut minulle suuri onnenpotku (tunnustan etuoikeuteni). Viimeistään etäopiskeluaika auttoi tiedostamaan, etten ole muuten vaan burnout-herkkä, vaan minut väsyttää pääasiassa sosiaalinen kuormitus ja aistikuormitus. Saatan työskennellä rauhallisessa ympäristössä tekstien parissa tuntikausia päivässä väsymättä, etenkin jos saan itse päättää työskentelyaikani. Uratavoitteekseni onkin tullut löytää sellainen työnkuva, jossa minun ei tarvitse pelätä väsymistä.

Kuten HUMUS-hankkeen päätöstilaisuudessa muille kerroin, tuntuu että opintojen alussa olin näköalattomassa häkissä, jossa tulevaisuuden ainoa työllistymismahdollisuus oli opettajaksi ryhtyminen. HUMUS-hankkeen työelämäesittelyt ovat muuttaneet näkökulmaa perusteellisesti. Päätöstilaisuudessakin tuli ilmi, että työelämän edustajat ehkäpä yliarvioivat opiskelijoiden tietoja työllistymismahdollisuuksista ja työelämästä. Taloudellisen turvan hakemista ei keskusteluissa oikeastaan käsitelty, vaikka se on aika oleellinen asia, kun opiskelija miettii uravalintaansa.

Olen itsekin turvallisuushakuinen ihminen, mutta taloudelliselta kannalta minulla on erilainen vapaus moneen muuhun verrattuna. En esimerkiksi joudu miettimään rahan riittämistä perheen perustamiseen tai asunnon hankintaan. Mutta olen kyllä tyytyväisempi ja rauhallisempi silloin, kun tulevaisuudensuunnitelmat (tai ainakin tulevaisuuden mahdollisuudet) ovat jollain tasolla selvillä.

Nyt olen siinä mielessä onnellisessa tilanteessa, että kandidaatintutkielman tekeminen on avannut oven kielen ja luokan tutkimukseen. Kieli ja luokka -tutkimusverkosto (jolta sain kandini aineiston ja aiheen) on nimittäin saanut rahoitusta ensi vuonna Pohjois-Karjalassa alkavalle hankkeelle. Näyttää siltä, että tuleva gradun teko sijoittuu ajallisesti melko mainioon hetkeen. Ehkäpä hanke johtaa minut tutkimustyön pariin pidemmäksikin aikaa.

Vaikka tutkijan työ vetää puoleensa, ei unelma omasta kirjaprojektista ole kadonnut mihinkään. Tämä kesä tuntuu ikään kuin viimeiseltä mahdollisuudelta edistää omaa projektiani ennen maisteriopintoihin uppoutumista. Siispä en ole varannut tälle kesälle ylimääräisiä opintoja, töitä tai harjoitteluita.

Elämä tuntuu tällä hetkellä melko hyvältä ja tasapainoiselta. Stressi on väistynyt sitä mukaa, kun olen saanut kevään opintoja purkkiin. Vielä viimeinen iso suoritus on jäljellä: kandidaatintutkielma on tarkoitus palauttaa sunnuntaina. Sitä voi jo vähän juhlistaakin!

Loppusuoralla

Tuntuu kuin viimeisimmästä kirjoituksesta olisi pitkäkin aika; parin kuukauden aikana olen muuttanut, ja opintojen tilanne on aivan erilainen. Kandintutkielma alkaa nimittäin olla loppusuoralla (kuten muutkin opinnot), ja valon lisääntyminen on tuonut energiaa, jolla lukukauden jaksaa paahtaa loppuun.

Sain maaliskuussa anottua tutkielman seminaarikäsittelylle hiukan lisäaikaa, ja kuroin kiinni muuttoon ja prokrastinaatioon kuluneen ajan. Hiukan keskeneräinen työni käsiteltiin eilen seminaarissa, ja sain paljon palautetta, jonka avulla on helpompi jatkaa työskentelyä tutkielman parissa.

Kaiken kaikkiaan kandin tekeminen on vaikeuksista huolimatta ollut antoisaa. Toivon, että voisin tulevaisuudessa toimia tutkimustyön parissa. Tämä harjoitustyö on opettanut minulle paljon muun muassa seuraavista asioista:

·      Keskeneräisyyden sietäminen

Diskurssianalyysi ei todellakaan ole suoraviivainen menetelmä. Siinä hyödynnetäänkin hermeneuttisen kehän ajattelua, jossa kokonaisuus saa merkityksensä osien kautta, ja osat kokonaisuuden kautta. Esimerkiksi varsinaiset konkreettiset menetelmät saatoin valita vasta, kun olin tutustunut tutkimusaineistoon ja teoriaan, joiden avulla aloin hahmottaa aineistosta jotain oleellista. Aineistolähtöisessä tutkimuksessa on lisäksi ollut pakko opetella sietämään sitä, ettei aluksi tiedä, mihin suuntaan tutkimus on menossa.

·      Palautteen ja keskustelun merkityksen arvostaminen

Olen varsinkin nuorempana ollut luonteeltani sellainen, etten mielelläni ole esitellyt itselleni tärkeitä kirjallisia tuotoksia toisille ihmisille. Opintojen aikana, ja varsinkin nyt kandiseminaareissa olen huomannut, että ammattilaisten ja vertaisten palaute on äärimmäisen tärkeää. Kun on tuijottanut omaa työtään joka päivä viikkojen ajan, tulee välillä sellainen olo, ettei ole aavistustakaan, mistä aloittaisi, mitä kannattaisi tehdä ja onko missään aiemmin tehdyssä mitään järkeä. Oma työ saattaa helposti jumiutua, mutta toisten antama konkreettinen palaute auttaa pääsemään eteenpäin. Ehkä tämä kokemus madaltaa myös lähivuosina edessä olevaa kynnystä tarjota tekstejäni kustantajalle. Olen tyytyväinen, että olen päässyt lukemaan ja arvioimaan toisten tutkielmia. Ryhmämme tutkimusaiheet ovat erilaisia, ja on kiinnostavaa oppia uutta sellaisista suomen kielen alueista, joihin ei ole itse juuri perehtynyt.

·      Rajaaminen

Tutkimuksen tekeminen on sen verran uutta, että aikatauluttaminen on välillä tuottanut vaikeuksia. Olen oppinut, että pelkälle pohdiskelulle on annettava aikaa, sillä tutkimuksen oivallukset eivät synny pakottamalla. Esseillä ja muilla töilläni on usein tapana paisua, ja niinhän se kävi kandinkin kanssa. Minun oli vaikea valita olennaisia lähdeteoksia, etenkin koska aihe on sellainen, josta aiempaa tutkimusta ei ole. Käytin paljon aikaa teosten lukemiseen, ja jouduin harjoittelemaan tietynlaiseen asiassa pysymiseen. Lukeminen tiedonhakun vuoksi on hyvin erilaista toimintaa kuin vaikkapa tietyn teoksen pänttääminen tenttiin. Tarkoitus on kuitenkin etsiä tietoa rajatusta aiheesta, ja monia teoksia ja teosten osia joutuu jättämään lukuaikataulun ulkopuolelle. Luin ja tein muistiinpanoja monista sellaisista aiheista, joita en lopulta tarvinnut tutkimuksessani. Niistä saattaa kuitenkin olla hyötyä myöhemmin,kun jatkan aiheen parissa. Ja ehkäpä osaan jatkossa rajata aiheeni tiukemmin.

Nyt on aika pitää pieni tauko tutkielmasta ja tehdä muita rästiin jääneitä kursseja. Tauon jälkeen aion tehdä työhön ehdotetut muutokset ja pyytää vielä kandin aiheen tarjonnutta professoria antamaan palautetta työstä. 

Kandimietelmiä

Kaamosmasennus on väistynyt valon lisäännyttyä, mutta kandin tekeminen on ollut melkoista viivyttelyä. Alkaa tuntua, että minulla on tällä hetkellä liikaa itsenäisesti ja kirjoittamalla suoritettavia kursseja. Olen aloittanut sukupuoli ja kieli -esseen tekemisen uudestaan, ja valitettavasti sosiologian teoriakirjallisuus -kurssi, jonka olisin halunnut suorittaa kirjatenttinä, oli sivuaineopiskelijalle mahdollinen vain oppimispäiväkirjasuorituksena. Lisäksi ensi kuussa koittaa jälleen kerran muutto, jonka järjestelyt vievät aikaa ja energiaa.

Kandin pohjatyö on kuitenkin edennyt. Olen tammikuun aikana lueskellut paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja tehnyt muistiinpanoja. Suomalainen asennetutkimus ja murretutkimus ovat tulleet tutummaksi. Lisäksi olen lukenut esimerkiksi englanninkielisiä tutkimuksia luokkien puhetapojen erosta. Seuraavaksi olisi tarkoitus tutustua syvemmin suomalaisen luokkarakenteen tutkimukseen ja luokkateorioihin sekä asennetutkimuksen lähtökohtiin. Onneksi sukupuoli ja kieli -kurssi sekä sosiologian kurssi tukevat jonkin verran kandia – ja toisin päin.

Tutkimuskirjallisuuden lisäksi olen tutustunut myös menetelmiin, ja aineiston ja tutkimuskysymysten lähestyminen diskurssianalyyttiselta pohjalta tuntuu hedelmälliseltä. Diskurssintutkimuksessa aineisto on väline tutkia jotakin suurempaa ilmiötä, tässä tapauksessa käsityksiä luokan ja kielen suhteesta. Diskurssintutkimus ponnistaa sosiaalisesta konstruktivismista, joka näkee merkitysten olevan etupäässä sosiaalisesti kielenkäytössä rakentuvia. Diskurssinäkökulma siis kysyy, mitä kielellä yritetään rakentaa; tutkielmani kannalta tämä tarkoittaa sen selvittämistä, millaisilla kielellisillä keinoilla kielen ja luokan sidonnaisuutta rakennetaan, ja millaisia merkityksiä kielen ja luokan suhteeseen liitetään.

Diskurssintutkimuksessa monitahoinen konteksti voi merkitä kaikkea toisista teksteistä yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Tutkielmani kannalta oleellisia konteksteja ovat esimerkiksi luokkien murros sekä kieliasenteet. Aion tutustua myös historialliseen kontekstiin eli siihen, miten luokkien ja kielten suhdetta on käsitetty vuosikymmeniä aiemmin. Tutkimus, eli aineistonkeruu ja -käsittely on myös konteksti. Ottamalla aineiston tausta tarkasteltavaksi tutkielmassani minun olisi mahdollista kehittää kyselytutkimusta kielen ja luokan suhdetta selvittävänä aineistonkeruumenetelmänä.

Diskurssintutkimus on myös keskustelua muiden kanssa: ja sitä olenkin tutkimustyötä harjoitellessa kaivannut, keskustelua ja uusia näkökulmia. Onneksi huomenna on kandiseminaari, ja tarkoitus olisi myös pitää palaveria professorin kanssa.

Aineiston Excel-muoto vaikeuttaa konkreettista käsittelyä, mutta joitakin teemoja kyselyn vastuksista olen kuitenkin hahmotellut mielessäni ja paperilla. Onneksi pian alkaa tilastokurssi, jossa Excel-taidot toivottavasti harjaantuvat sen lisäksi, että pääsen piiiiitkästä aikaa tekemään jotain erilaista. Minusta tuntuu, että tarvitsisin aineiston lajittelua varten jonkin koodausohjelman, jotta näkisin, esiintyvätkö ajattelemani teemat vastauksissa niin usein kuin mututuntumalla ajattelen. Aineiston koko ainakin vaikuttaa riittävältä; laadullisessa analyysissa aineiston määrää tärkeämpi on saturaatio, eli se, että samansuuntaiset ilmiöt alkavat toistua aineistossa.

Katsotaan, mitä tästä tulee! Kaikki tuntuu vielä melko epäselvältä, mutta sekin taitaa olla yksi diskurssianalyysille ominainen juttu.

Kandi kaamoksessa

Pari kuukautta on pyörähtänyt sitten viime kirjoittaman. Olen tässä välissä ehtinyt jo vaihtaa kandin aihettakin. Aineistonkeruu ei nimittäin ottanut tulta alleen, joten en päässyt alkuperäisessä suunnitelmassani ajoissa eteenpäin. Kandia tukevien kurssien, kuten fennistiikan tutkimustaitojen, kielitieteen tutkimussuuntausten ja tiedonhakukurssin tehtävien palautuspäivät soljuivat vastaan hieman liian nopeasti, vaikka tarkoitus olisi, että kurssien tehtävät auttaisivat kandia eteenpäin. Siispä tutkimusaiheen olisi hyvä tässä vaiheessa olla jo lyötynä lukkoon.

Mielestäni kandintutkielman aikataulu onkin suunniteltu huonosti; aihe olisi saanut olla jo keväällä alustavasti mietittynä. Vasta tänä syksynä alkanut fennistiikan tutkimustaitojen kurssi tarjosi kattavampaa esittelyä mahdollisista aiheista. Olisi ollut mukavampi kuulla aiheista jo keväällä, niin olisi ehtinyt kesän aikana pohtia vaihtoehtoja. Aiheen valinta vie kuitenkin aikaa, mutta niin vie myös aineiston, aineistoon perehtyminen, tarkkojen tutkimuskysymyksien muotoutuminen, lähteiden etsintä ja uuden tiedon sisäistäminen. En kuitenkaan harmittele sitä, että aihe meni vaihtoon. Ehkä alkuperäisestä ideasta on myöhemmin hyötyä. Ja ainakin opin uutta, kun kokeilin lomakkeen luomista tutkimuslupaa ja taustatietojen keruuta varten.

Uusi tutkimuskohde pitäytyy samassa aihepiirissä kuin edellinen, eli yhteiskuntaluokan ja kielen suhteessa. Vaihdoin aineistonkeruun vaivan kieltä ja luokkaa tutkivan hankkeen tuottamaan valmiiseen kyselyaineistoon. Tarkoitukseni on sen pohjalta selvittää, millä tavalla ihmiset hahmottavat yhteiskuntaluokan, murteen ja kirjakielen suhdetta. Olen viime päivinä tutustunut aineistoon ja kirjoittanut tutkimussuunnitelmaa. Tutkimussuunnitelma on auttanut hahmottamaan tutkielman vaiheita ja jäsentämään työtä pienemmiksi palasiksi.

Oman mukavuutensa kaikkeen tuo kaamosmasennus, jota ilman olen useamman vuoden selvinnyt (eikä ole ollut ikävä). Mutta tämän syksyn aikana on tuntunut, että hommaa on ollut jaksamiseen nähden liikaa. Vaikka syksyn kursseista livvinkarjala, kirjallisuus ja sukupuoli ja fennistiikan tutkimustaidot (sekä ihan pian myös venäjä) ovat alta pois, tuntuu ettei jaksa sitäkään vähää, mitä lopuilla kursseilla olisi loppusyksyksi jäljellä. Olenpa luvannut vielä joulukuussa tehdä pienen urakan Valmennuskeskuksellekin.

Nyt on tärkeää viilata aikatauluja niin, että palautuminen on mahdollista. Pyysin jo lisäaikaa joillekin tehtäville. Valmennuskeskuksen homma (lue: parempi toimeentulo) on etusijalla verrattuna itsenäisesti suoritettaviin kursseihin, joten sukupuoli ja kieli -kurssin essee, jota olen alkusyksyn muun lomassa tehnyt, on nyt tauolla. tehtävät edistyvät hitaasti mutta varmasti, vaikka tekisikin puoliteholla.

Itse kandin tekeminen tuntuu edelleen jännittävältä, hauskalta ja kiinnostavalta. Se yhdistää kiinnostuksenkohteeni ja opintoni, eli kielen ja sosiologian. On hienoa tutkia jotakin sellaista, josta suomeksi ja Suomessa on viime aikoina tehty hyvin vähän tutkimusta. Toisaalta juuri siksi tuntuu hankalalta löytää esimerkiksi lähteitä tai esimerkkitutkimuksia. Tässä vaiheessa kaamosmasennusta yön (ja päivänkin) pimeydessä iskee toisinaan myös ah niin ihana tunne siitä, etten tajua enää mistään mitään, enkä osaa tehdä koko kandia. Mutta se on vain tunne, ja se katoaa sitä mukaa, kun työhön uppoutuu. Sitä paitsi tämän harjoitustyön jälkeen osaan taas vaikka mitä uutta.

Taas työelämästä

Lukuvuoden alku on ollut melko vauhdikas. Silti kävin kuuntelemassa pari HUMUS-hankkeen työelämäviikon esittelyä. Toinen koski järjestötyötä Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksessä ja toinen oli esitelmä freelancerina toimimisesta kustannusalalla.

Minusta näissä työelämäesittelyissä on aina mielenkiintoista kuulla erityisesti siitä, millaista polkua pitkin humanistit ovat päätyneet kyseisiin ammatteihin, ja millaisia heidän työtehtävänsä ovat. Molemmissa esittelyissä tuli ilmi, että verkostoituminen ja työharjoittelut olivat olleet työllistymisen kannalta tärkeitä askelia. Työnkuvat olivat puolestaan melko erilaisia, ja järjestössä erilaisia eri ammattinimikkeillä.

Olisin halunnut kuulla järjestössä työskentelystä hiukan tarkemmin, mutta kerrotun perusteella työ on monipuolista useiden verkostojen kanssa työskentelyä, välillä hektistäkin. Riippuen työnkuvasta järjestökentällä tarvitaan monia taitoja ja osaamista, jota ei saavuta pelkästään oman alan opinnoilla. Esittelijä suositteli kaikille kiinnostuneille projektiosaamisen opintoja, jotka antavat humanistille monipuolista osaamista tilastotieteestä markkinointiin. Olen niitä joskus selaillutkin ja suunnitellut käyväni maisterivaiheessa.

Kustannusalan freelancerin työnkuvaan kuului huomattavasti enemmän yksintyöskentelyä tekstin parissa, ja siksi se kiinnostaa minua. Kustannusalan esittelijöiden mukaan kustannustoimittajan tärkeimpiä taitoja ovat oman kielen monipuolinen osaaminen, aikataulussa pysyminen ja kääntämistyön kohdalla plussana tietenkin lähtökielen ja -kulttuurin osaaminen. Toisaalta ilmi tulivat myös yhteistyötaidot kirjailijan tai kääntäjän kanssa sekä tiedonhakutaidot.

Toinen esittelijä kertoi myös kääntämistyöhön tarkoitetuista apurahoista ja oman uransa alkuvaikeuksista: freelancerina palkka ei huimaa päätä, ja alalla jalkaa on hankala saada oven väliin. Silti itsenäinen työnkuva oman intohimon parissa alkoi houkuttaa. Vaikka olenkin vannonut, etten koskaan ryhdy yrittäjäksi, taidan nyt mennä lukemaan Humus-blogin tekstiä ”Olen freelancer.” Mutta mitä se oikeasti tarkoittaa?

Tässä vaiheessa opintoja tuntuu tärkeältä hahmottaa sitä, millaisia mahdollisuuksia humanistilla (ja siis minulla) on työelämässä. Tieto luo motivaatiota opintoihin, ohjaa valitsemaan oikeita kursseja ja sulattaa hiukan tulevaisuudenpelkoa. Yksi alanvaihdon pointti oli myös itselle sopivien työtehtävien löytäminen. Tuntui hyvältä, että kustannusalan freelancerina toimineella esittelijällä oli samankaltaisia kokemuksia kuin itselläni: hän oli ennen ammatin vaihtoa toiminut työssä, jonka koki liian kuormittavaksi.

On arvokasta kuulla jo valmistuneiden kokemuksia ja vinkkejä. HUMUS-hanke järjestää myös mentorointiohjelmaa, joka on tarkoitettu maisterivaiheen humanisteille. Mutta nämä asiat jääkööt hautumaan ensi vuoteen. Ensi viikolla on nimittäin aika keskittyä ensimmäiseen kandiseminaariin ja aiheen valintaan. Hyvää viikonloppua!

KANDI KANDI KANDI KANDI ja oikeastaan kaikkea muuta

Ensimmäinen opiskeluviikko takana!

Kesällä en edellisen tapaan opiskellut, vaan vietin aikaa oman projektini parissa. Huomaan olevani virkeämpi ja innokkaampi jatkamaan opintoja kuin viime kesän jälkeen. Odotan kandivuotta innolla ja jännityksellä. Osallistun syksyllä suomen kielen kandiseminaariin. Jos se ei vie mennessään, on vielä mahdollista vaihtaa pääaine kirjallisuuteen, jossa kandihommat alkavat vasta keväällä. Ovela valinta!

Syksyn ohjelmassa on paljon kandia tukevia kursseja, kuten kieli- ja käännöstieteen menetelmiä. Sivussa aion tehdä muutamia valinnaisia kursseja, joista kiinnostavin yhdistelmä lienee eri suomen kielen kurssi sukupuoli ja kieli sekä kirjallisuuden kurssi kirjallisuus ja sukupuoli. Valinnaiset teen itsenäisesti, sillä olen yrittänyt pitää etäopiskelun pääsääntöisenä opiskelutapanani. Kattaus on kuitenkin monipuolinen: on Zoom-luentoja, lähikursseja, esseesuoritusta ja kirjatenttejä. Sain juuri tänään suunniteltua loppuun syksyn opiskeluaikataulun, ja olen tyytyväinen, sillä päivät koostuvat aika lailla tasapuolisesti etäluennoista ja itsenäisestä työskentelystä. Näin perjantaisin ohjelmassa on lähiaamu kampuksella fennistiikan tutkimustaitojen parissa. Loppupäivän voin käyttää kaikenlaiseen pohdiskeluun ja kotitehtäviin… päiväunien jälkeen, tietenkin.

Aion osallistua syksyllä myös HUMUS-työelämäviikon tapahtumiin, eli yritysten ja työpaikkojen esittelyihin. Kesän aikana pääsin kurkistamaan omaa alaa sivuavaan työelämään, kun tein freelancerina opetusmateriaalia Valmennuskeskuksen verkkokursseille. Kyseessä oli itsenäinen urakkahomma, jossa sai käyttää luovuutta, kirjoitus- ja tiedonhankintataitoja, työelämässä kehittyneitä ohjaus- ja opetustaitoja, sekä loppuhuipennuksena ihanan systemaattisesti syöttää tehtävät järjestelmään. Ensimmäistä kertaa töissä oli olo, että tätä työtä voisin jaksaakin tehdä sen kahdeksan tuntia päivässä.

Jo lyhyt työpätkä toi sellaisen fiiliksen, että jotakin tällaista haluan tehdä lisää tulevaisuudessa. Tulevaisuuden epämääräisyyteen liittyvää ahdistusta on helpottanut myös omaan kirjoitusprojektiin pakeneminen sekä uusi, kiinnostava projektiehdotus, joka kylläkin sattuu hieman huonoon saumaan päällekkäin kiireisen kandivuoden kanssa.

Kesän aikana olen myös alkanut yhä enemmän arvostaa luovuutta ja intuitiota, tuota kapasiteettia, joka minulla on aikuisiällä usein jäänyt käyttämättä. Luovuus mahdollistaa asioiden uudenlaisen yhdistelyn, rajojen yli hyppelyn ja ylipäätään tulevaisuuden visioinnin. Intuitiivisella työskentelyllä voi tietyissä asioissa saada ratkaisuja nopeammin kuin järjellä rautalangasta vääntämällä. Luovuutta ja intuitiota tarvitaan aina loogisen ajattelun vastapainoksi. Vaikka tiede mielletään usein vain loogiseksi päättelyksi, ei edes puhtaan luonnontieteelliseen tutkimustyöhön liittyviä oivalluksia syntyisi ilman luovaa ajattelua.

Jollain tavalla miellän, että oppiaineina suomen kieli ja kirjallisuus tasapainoilevat noiden kahden tiedon luonteen välillä. Skaalan ääripäissä ovat kirjallisuuteen liittyvä intuitiivinen, tulkinnallinen tieto sekä kielitieteen luonnontieteellinen tieto. Samalla skaalalla tasapainoilen minäkin.

Olen joka tapauksessa antanut enemmän tilaa luovuudelle ja intuitiolle. Kaikkea ei tarvitse aina listata ja kategorisoida, kaikkea tekemistä ei tarvitse aina aikatauluttaa, eikä olla etukäteen suunnitelmaa a, b ja ö. Tämän oivalluksen vuoksi myös kandiahdistus on kutistunut pieneksi jännityksen palloksi. Kyllä se aihe selviää aikanaan, ja ehkä muuttuukin matkan varrella. Kaikki tiet johtavat Roomaan, tai toivottavasti ainakin valmistumiseen.

Valinnan vaikeus

Olen potenut viime aikoina massiivista kandiahdistusta. Olen kevään mittaan havahtunut siihen, että ensi lukuvuonna edessä on kanditutkielman teko, mikä tarkoittaa, että täytyisi valita kandin aihe (ja pääaine).

Olisipa kyseessä tosiaankin vain kandiahdistus, mutta oikeastaan stressi koskee koko tulevaisuutta. Koska olen alkanut pohtia tutkijan uran mahdollisuutta, haluaisin, että kandin aihetta olisi mahdollisuus laajentaa graduun, jopa väitöskirjaan saakka. Pitäisi siis valita tutkimusaihe, joka voi poikia lisää tutkimusta tai muita projekteja tai opetustehtäviä, joilla voisin tulevaisuudessa työllistää itseäni. Ja mikä tärkeintä, tutkimusaiheen tulee olla minua itseäni kiinnostava (mutta se ei sinällään ole suuri vaatimus).

Ajatuksissani kandin aihe tulee siis määrittämään tulevaisuuteni suunnan. Ei ihme, että stressaa. Nykyinen koulutukseni on viimeinen tilaisuuteni hankkia uusi ura; tämän jälkeen minulla ei enää ole enää varaa kouluttautua. Ala on intohimoni, ja koen että se on oman projektini ohella tärkein asia elämässä, ja siitä haluaisin siis myös repiä elantoni.

Ja nyt sitten itse tutkimusaiheen pohdintaan:

Minulla on tapana innostua uusista kursseista, mikä tarkoittaa sitä, että opintojen edetessä kandin (tai edes pääaineen) valinta on vain vaikeutunut. Viimeisimmäksi tässä keväällä innostuin nimistöntutkimuksesta, ja pyörittelin jopa mahdollisia tutkielman aiheita päässäni. Ehdotinkin nimistöntutkimuksen kurssin aikana tutkimusideaksi kasvispohjaisten, eläinperäisiä tuotteita korvaavien elintarvikkeiden tuotenimien tutkimusta. Minua kiinnostaisi myös kielelliseen valtaan liittyvä tutkimus, esim. eri sukupuolille kohdistettujen tuotteiden sukupuolittuneisuuden tutkiminen tai arvo- ja vastuullisuusmarkkinointi yritysten ja tuotteiden nimissä (esim.”luonnonystävän”, ”vihreä” ja ”eko” -liitteiset yritysten ja tuotteiden nimet).

Valitettavasti minulla ole kauhean suurta intohimoa yritystoiminnan tutkimiseen yhteistyössä yritysten kanssa, eikä kiinnostusta tutustua esimerkiksi markkinointiin, mistä varmasti olisi hyötyä tässä ideassa. Tutkimusaiheen olisi tietenkin hyvä olla sellainen, josta minulla on jo pohjatietoa. Opiskelen siis suomen kieltä ja kirjallisuutta sekä sivuaineina karjalaa ja sosiologiaa.

Olen koonnut 2 sivua pitkän listauksen mahdollisista kandinaiheista suomen kielessä tai kirjallisuudessa. En ala julkaisemaan koko listaa tässä, mutta sitä analysoituani tulin siihen tulokseen, että oikeastaan minulla on tietty hallitseva, itseäni kiinnostava näkökulmaa kieleen ja kirjallisuuteen aiheesta riippumatta: historiallinen ja yhteiskunnallinen näkökulma, erityisesti valtaan liittyvät kysymykset. Sosiologiasta sivuaineena saakin varmasti mielenkiintoista näkökulmaa lähes mihin tahansa tutkimusaiheeseen.

Historiallisen kiinnostuksen vuoksi haluaisin opiskella sivuaineena myös (Suomen) historiaa, mutta en usko, että minulla on siihen aikaa ainakaan kandiopintojen aikana.

Olisi kiinnostavaa tehdä myös karjalaan liittyvää tutkimusta, sillä se on paikallinen erikoisuus ja vasta nyt rakentumassa kunnolla oppiaineeksi. Karjalan maantieteellinen ja paikallishistoriallinen läheisyys itseen tekee siitä varmaankin niin kiinnostavan aiheen. Paikallisen historian lisäksi siinä kiinnostaa kulttuuri, kielen oppiminen, kielen historialliset vaiheet ja kielten sukulaisuus. Karjalaan liittyvät vahvasti myös valtakysymykset, sekä historialliset että kielellisiin oikeuksiin liittyvät sellaiset.

Ehkä täytyy suunnata amanuenssin puheille näine ajatuksineni viimeistään syksyllä.

Olen myös osallistunut pariin työelämäesittelyyn sitten viime kirjoittaman. Aiemmin keväällä järjestetty Humanisti Huipulle -tapahtuman yritysesittely ei antanut paljoakaan. Ehkä en innostunut, koska bisnesmaailma, konsultointi ja rahoitusala eivät ole koskaan olleet lähellä sydäntäni.

Sen sijaan Täkyn Excursion järjestämässä esittelyssä oli erittäin mielenkiintoinen viestintätoimisto Ellun kanat. Tämän muutostoimiston tarkoitus on auttaa yrityksiä viestintästrategiassa, mutta se auttaa toimijoita myös ottamaan yhteiskunnallista vastuuta, esimerkiksi tekemään ilmastotekoja ja viestimään vastuullisuudestaan.

Ellun kanojen idean vuoksi puhe sivusi paljon politiikkaa. Olen aina ollut kiinnostunut politiikasta enemmän tai vähemmän aktiivisesti, ja tällä hetkellä ehdolla kuntavaaleissa. Seuraan toista Ellun kanoja esitellyttä työntekijää, Suvi Auvista, somessa. Auvisen esittämät ajatukset olivat samansuuntaisia kuin omani: kielellä on valtavaa voimaa muokata maailmaa. Minua puhutteli myös taustalla vallitseva ajatus muuttaa kuluttajien sijaan yrityksiä, kun mietittiin ilmastokriisin torjuntaa. Ellun kanojen työn eettinen pohja oli lähellä omaani; työn, jota tulen tekemään täytyy olla yleishyödyllistä (tai ei ainakaan haitallista).

Tykkään ideoida, muotoilla, editoida ja oikolukea erilaisia tekstejä, ja Ellun Kanojen esittelemä työnkuva vaihtelevissa projekteissa tekstin ja ajattelun rajamailla kuulosti sopivan ratkaisukeskeiseltä, vaihtelevalta ja kiinnostavalta, mutta kenties hieman pirstaleiselta ja kiireiseltä.

Joka tapauksessa on mielenkiintoista kuulla työllistyneiden humanistien tarinoita. Vähän väliä pääsee innostumaan, että ahaa, tällaistakin työtä on olemassa. Ehkä löydän vielä paikkani, ja urapolkuni johtaa johonkin.

Työelämätaidoista ja kirjoittamisesta

Tämä kevät on ollut mukavaa aikaa. Olen tykännyt erityisesti Suomen kirjallisuushistoria- ja klassikkokurssista.

Ajattelin kirjoittaa vähän yleisistä työelämä- ja opiskelutaidoista. Omaopetapaamisessa opettaja esitteli meille kyselytuloksia, joissa asiantuntija- tai opetustehtävissä työskentelevät valmistuneet opiskelijat olivat arvioineet tärkeiksi seuraavat taidot: kyky itsenäiseen työskentelyyn, tiedonhallintataidot, viestintätaidot, esiintymistaidot, ryhmätyötaidot sekä joustavuus ja sopeutumiskyky.

Kykyni itsenäiseen työskentelyyn on alkanut hioutua. Ensinnäkin olen malttanut hieman hiljentää tahtia, vaikka minua edelleen polttelee mielenkiinto erinäisiä sivuaineita ja sivuraiteita kohtaan. Tämä korona-ajan etäopiskelu on alkanut tuntua koko ajan mielekkäämmältä, koska ajanhallintataitoni ovat parantuneet. Osaan arvioida paremmin itsenäisen työskentelyn määrän ja olen varannut aikaa jumituspäiville, prokrastinaatiolle ja ajatustyölle. Niinpä ei synny paniikkia deadlineista.

Sitä ei ehkä huomaa tässä opiskellessa, mutta sellaiset taidot, joita voi soveltaa tulevaisuudessa monenlaisissa asiantuntijatöissä, kehittyvät jatkuvasti. Esimerkiksi tuo klassikkokurssin kaunokirjallisuuden lukeminen on paitsi hauskaa, opettaa myös ymmärtämään ja hallitsemaan myös muita suuria tekstimääriä ja kokonaisuuksia. Samoin huomaamatta erilaiset tietotekniset taidot ovat tulleet tutuiksi; kuinka käyttää Teamsia, Zoomia, Wordia. Tiedonhankinta- ja -hallintataidot tulevat varmasti kehittymään huomattavasti kandivaiheessa.

Välillä on tuntunut, että alanvaihtoni on niin radikaali, ettei aikaisemmasta työkokemuksesta tule olemaan tulevaisuudessa mitään hyötyä. Mutta tuotakin valmistuneiden taitolistaa ajatellessani tulin siihen tulokseen, että edellisissä töissäni mm. viestintä- ja esiintymistaidot ovat kehittyneet. Esimerkiksi ohjaaminen, opettaminen ja feissaus ovat omalla persoonalla esiintymistä, ja kaikissa niissä tarvitaan hyvää ja selkeää sanallista viestintää.

Myös ryhmätyötaidot, joustavuus ja sopeutumiskyky ovat olleet koetuksella työelämässä. Muuttuvat tilanteet, sijaistaminen ja ylityöt ovat joskus aiheuttaneet sen, että välillä olen joustanut omaan rajaani saakka. Taito se on sekin, ettei jousta oman terveytensä kustannuksella. Tarvitsen varmuutta ja selkeyttä voidakseni hyvin.

Ja mikäpä muu paremmin toisi selkeyttä kuin tieto. Stressi tulevaisuudesta ja toimeentulostakin on alkanut hellittää, kun olen saanut enemmän tietoa työmahdollisuuksista tulevaisuudessa. Ihan kuin tulevaisuuden viuhka olisi hieman auennut supustaan.

Selkeyttä elämään tuo myös kirjoittaminen. Se on keino, jonka avulla olen aina hahmottanut esimerkiksi omia tunteitani. Siksi myös oman oppimisen ja ammatillisen kehityksen seuraaminen ja analysointi kirjoittamalla tuntuu luonnolliselta.

Luin vastikään Johannes Linnankosken Pakolaiset-teoksen. Siinä päähenkilö Uutela joutuu kriisitilanteeseen, kun selviää, että hänen nuori vaimonsa on raskaana toiselle miehelle, ja koko muu perhe jo tietää asiasta. Lopulta Uutela järkeilee, että jumala on järjestänyt hänet häpeälliseen tilanteeseen opetuksena nöyryydestä.

Tämän tarinan kerroin siksi, että olen huomannut, miten ihmisellä on taipumus selkeyttää sattumanvaraiset ja hankalatkin asiat merkitykselliseksi narratiiviksi. (Tietenkin ihmisellä on taipumus myös asettaa itsensä sen narratiivin keskiöön.) Samalla tavalla ajatusten selkiyttäminen kirjoittamalla luo ja uusintaa omaa identiteettiä ja maailmankuvaa. Lisäksi edellinen on oiva muistutus siitä, kuinka kaunokirjallisuuden lukeminen voi tuottaa oivalluksia ja joskus jopa auttaa ratkaisemaan omia ongelmia samaistumisen avulla.

Tämänhetkinen kriisitilanteeni on hieman pienempää laatua kuin Uutelalla. Kandi lähestyy. MIKÄ ON PÄÄAINEENI? Siihen ei taida Johannes Linnankoskella olla vastausta.

Vuoden alku ja lastenkirjallisuuden työelämäyhteydet

Tämän vuoden opinnot ovat nyt käynnistyneet. Olen innoissani! Edessä on muutto uuteen asuntoon ja huomattavasti syksyä kiinnostavampi kurssikattaus. Kielitieteen puolella pääsen tutkimaan muun muassa suomalaista ja karjalaista nimistöä ja sanastoa. Etymologia on ollut kiinnostuksenaiheeni jo vuosikausia, ja on mielenkiintoista tehdä sanastoon katsaus pintaa syvemmältä. Kaipaamani kirjallisuuden opinnot jatkuvat jälleen, kun ohjelmassa on kirjallisuustieteen tutkimussuuntauksiin tutustuminen sekä suomalaisen kirjallisuushistorian ja klassikoiden kurssi.

Haluaisin lähteä jollakin tavalla tutustumaan työelämään jo tämän vuoden puolella, jotta tulevaisuudensuunnitelmani selkiytyisivät. Siksi päätin osallistua Lastenkirjainstituutin ja Tampereen yliopiston järjestämään luentosarjaan lastenkirjallisuuden työelämäyhteyksistä. On mielenkiintoista kuulla ammattilaisten opinto- ja urapoluista sekä työnkuvasta. Lastenkirjallisuus on kiinnostava osa-alue siksikin, sillä sitä leimaavat tiiviit yhteydet itselle tärkeään visuaaliseen taiteeseen, televisioon, peleihin, teatteriin ja musiikkiin.

Luentosarjan ensimmäisellä luennolla tutkija ja kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen kertoi lastenkirjallisuuden historiasta, institutionalisoitumisesta ja kanonisoitumisesta Suomessa sekä kirjallisen kentän nykyisestä muutosvaiheesta. Lastenkirjainstituutin toiminnanjohtaja Kaisa Laaksonen esitteli lasten- ja nuortenkirjallisuuden lajeja ja teoksia tarkemmin. Esittelyssä oli laaja kattaus kirjailijoita ja teoksia taaperoiden kirjallisuudesta nuorten aikuisten kirjallisuuteen.

Koulunkäynninohjaajan ammatin puolesta alakouluikäisille suunnattu lastenkirjallisuus ja siten myös monet esitellyistä teoksista ovat minulle tuttuja. Parhaimmillaan hyvä lastenkirja on apuna kasvatuksessa ja opetuksessa. Hyvä teos voi esimerkiksi antaa aikuiselle ja lapselle tärkeän yhteisen ilon kokemuksen, auttaa lasta oppimaan tai käsittelemään tunteita ja ravistella myös aikuisten ajatus- ja kasvatusmalleja.

En ole kuitenkaan aiemmin mieltänyt nuorten aikuisten kirjallisuutta omaksi osa-alueekseen. Luennon aikana tuli yhtäkkiä oivallus, että myös oma kaunokirjallinen projektini on osittain suunnattu nuorille ja nuorille aikuisille.

Luento herätti sen verran ajatuksia, että aion osallistua instituutin luennoille myös jatkossa.

Ryhmätyöt, kihu ja kesähaaveita

Kuten edellisessä tekstissä mainitsin, olen tämän lukukauden aikana alkanut arvostaa ryhmätyöskentelyä. Kirjallisuuden klassikkokurssien lisäksi silmiäni on avannut myös kielenhuolto, tekstit ja kirjoittaminen -kurssi (jota aion tästä eteenpäin kutsua kihuksi, siis onko se joku sääntö, että kurssin nimessä on pakko olla ainakin 30 kirjainta?). Lisäksi puheviestinnän kurssi on saanut minut miettimään ryhmän toimintaa ja omaa rooliani ryhmässä.

Kihu on kaksiosainen kurssi, joka koostuu kielenhuollon osuudesta ja kirjoittamisen osuudesta. En kokenut saavani kurssilta mitään maailmaamullistavia oppimiskokemusta kielenhuollosta tai kirjoittamisesta. Sen sijaan oivalsin jotakin suhtautumisestani ryhmätyöskentelyyn.

Kirjoittamisen kurssin tarkoitus oli opetella kirjoittamaan ja arvioimaan erilaisia tekstilajeja. Osuus koostui parin viikon välein palautettavista lyhyistä teksteistä, joita sitten kävimme läpi pienryhmässä. Ryhmätyöskentelyn ehdottoman positiivisia puolia ovat uudet näkökulmat ja vertaispalaute. Ryhmääni kuului taitavia, samantasoisia kirjoittajia, ja koin toisten tekstien lukemisen ja palautteen erityisen innostavana.

Kielenhuollossa opeteltiin kirjoittamisen sääntöjä mm. korjaamalla tekstejä pienryhmässä. Jos mielii opettajaksi, on osattava myös perustella korjaukset. Kielenhuollossa koin ryhmätyön etätyöskentelynä turhauttavaksi.

Miksi siis kielenhuollon ryhmätyöskentely tympi, mutta kirjoittamisen ryhmätyöt innostivat? Kielenhuollossa opettajalle palautettava tehtävä kirjoitettiin yhdessä ja sisällöstä oltiin vastuussa yhdessä. Kirjoittamisen osuudessa sen sijaan sai palautetta ja kehitysehdotuksia muilta, mutta tekstit olivat omia tuotoksia. (Myös kirjallisuuden klassikoiden kurssilla palautettavista tehtävistä oli vastuussa itse: Jokainen kirjoitti vuorollaan raportin lukupiirin keskustelusta ja jokainen kirjoitti oman esseensä.)

Taitaapa siis olla niin, että teen konkreettiset tehtävät mieluummin itse, mutta arvostan ryhmätyössä keskustelun ja palautteen antia.

Olen viime viikkoina miettinyt myös kesän opintoja ja haaveillut podcastin tekemisestä. Olisi mahtavaa, jos pystyisi suorittamaan jonkun kurssin podcastilla tai käsikirjoituksella. Nyt, kun on selvää, että kirjastot avataan, suomalaiseen kirjallisuushistoriaan ja kotimaiseen kirjallisuuskaanoniin pureutuva podcast olisi aivan unelma-aihe. Se olisi varmaan avuksi monelle opiskelijalle, ja voisi olla ihan kiinnostavan harmitonta kuunneltavaa kenelle tahansa nukkumaan mennessä. Kaanoniita unia. Okei, tuo oli jo huono.

En vielä tiedä, ehdinkö ja jaksanko tehdä noin isotöistä projektia kesällä. Ensin täytyisi joka tapauksessa laittaa viestiä suomalaisen kirjallisuuden kurssin opettajalle ja kysyä, kelpaako tällainen idea ko. kurssin suoritukseksi. Mikäli koronaa ei olisi, tekisin podcastia mielellään myös pienen porukan kanssa. Podcastissa syntyvä keskustelu voisi olla mielenkiintoista. Mutta no, harva varmaan kesällä haluaisi istua sisällä lukemassa ja äänittämässä podcastia.

Äänne- ja muoto-oppi

Äänne- ja muoto-oppi, lyhyemmin ämo, on laaja kurssi, jolla paneudutaan kielioppiin ja kielen rakenteeseen analyyttisesti ja tieteellisesti, vähän eri näkökulmasta kuin peruskoulussa. Kielitieteen peruskurssi on todella hyvä pohja ämo-kurssille, koska ämo-kurssilla käsitellään fonologiaa, morfologiaa ja syntaksia sekä jonkin verran fonetiikkaa. Kurssiin kuuluu luentoja ja harjoitustunteja, joilla suomen kielen tutkimukselle ominaiset merkintätavat ja terminologia tulevat vähitellen tutuiksi.

Koska kurssi on todella laaja, on hankala tiivistää tärkeimpiä opittuja asioita. Mutta tässäpä alustusta ja muutamia perusjuttuja tenttiin.


Suomi on agglutinoiva kieli, jossa sanoihin liimataan päätteitä, joilla ilmaistaan taivutusta. Esimerkiksi kissa+ssa+ni. Esimerkiksi englanti taas on pääosin isoloiva kieli, jossa sanojen suhteita ilmaistaan erillisin kieliopillisin sanoin, prepositioin ja postpositioin (vertaa: in my cat).


Suomen kielessä taivutettu sana voi siis muodostua monista aineksista. Suomessa morfeemien järjestys on kiinteä eli aina sama. Järjestystä kutsutaan morfotaksiksi ja se menee suomen kielessä seuraavasti: vartalo, johdin, tunnus, pääte, liite. Mitäs nämä sitten ovat?


Varsinainen sana on aina kaikkien päätteiden ja liitteiden edellä, ja sitä kutsutaan vartaloksi. Kantavartalot ovat yleensä hyvin lyhyitä, ja niistä voi muodostaa sanoja esimerkiksi johtamalla esim. kirja -> kirja+sto, jossa -sto on johdin ja kirjasto johdos. Uusia sanoja muodostetaan suomen kieleen johtamalla (mutta myös yhdistämällä ja lainaamalla).


Sen lisäksi vartaloon voidaan liittää

- tunnuksia (esim. monikon tunnus: kissa+t, tai imperfektin tunnus men+i)

- päätteitä (esim. persoonapääte: mene+n, tai sijapääte: kissa+lla)

- liitteitä (esim. omistusliite: kissa+ni, tai liitepartikkeli: kissa+kin)


Tämän takia suomen kielen sanoilla on jopa tuhansia taivutusmuotoja. Osa sanoista taipuu vain osittain. Yritäpä vaikka taivuttaa täytyä-verbiä kaikissa persoonissa. Tällaisilla sanoilla on vajaa paradigma. Pradigma tarkoittaa sanan kaikkia taivutusmuotoja. Joillakin sanoilla on täydennysparadigma, jossa taivutusmuodot muodostetaan eri vartaloista (esim. olla-verbin lie-taivutusmuodot). Sekaparadigmassa taas samannäköisten synonyymivartaloiden taivutukset sekoittuvat (esim. ”parantukaa” on taivutus parantua-verbistä, mutta ”parane” on taivutus parata-verbistä).


Tavuihin jakamiseen tottuneelle vartalot ovat aluksi hieman outo asia. Vokaali- ja konsonanttivartalot sekä vartalovokaalin vaihtelut oppii kuitenkin tekemällä harjoitustehtäviä.


- Vokaalivartalo päättyy vokaaliin (esim. vesi). Sanalla on aina vokaalivartalo. Vartalon sisällä olevissa konsonanteissa voi olla astevaihtelua, jolloin sanalla voi olla kaksi vokaalivartaloa, vahva-asteinen ja heikkoasteinen (esim. vete+en ja vede+n). Vokaalivartalon viimeinen vokaali kertoo, mikä on sanan vartalovokaali.


- Konsonanttivartalo päättyy konsonanttiin (esim. vet+tä). Jos sanalla on vokaalivartalon lisäksi konsonanttivartalo, sanaa kutsutaan kaksivartaloiseksi.


Sanan erilaiset taivutusvartalot saa selville käyttämällä merkkimuotoja: Nomineilla yksikön essiivi kertoo vahva-asteisen vokaalivartalon (käte+nä). Yksikön genetiivi näyttää, onko sanalla heikkoasteista vokaalivartaloa (käde+n). Yksikön partitiivista näkee mahdollisen konsonanttivartalon (kät+tä).


Verbeillä on omat merkkimuodot: Indikatiivin monikon 3. persoona näyttää vahva-asteisen vokaalivartalon (luke+vat). Indikatiivin yksikön 1. persoona kertoo, onko heikkoasteista vokaalivartaloa (lue+n). Imperatiivin yksikön 3. persoona näyttää mahdollisen konsonanttivartalon (leikat+koon)


Tavujen ja vartaloiden kanssa menee helposti sekaisin, koska astevaihtelua tutkittaessa tarvitaan taas jakoa tavuihin: Astevaihtelun pääsääntö nimittäin on, että vahva aste esiintyy yleensä avotavun ja heikko aste umpitavun edessä (esim. kuk-ka, ku-kan). Loogisesti umpitavu päättyy tietenkin konsonanttiin ja avotavu vokaaliin. Tähän on kuitenkin paljon kielen historiallisesta muutoksesta johtuvia poikkeuksia: esimerkiksi kuk-kaan. Poikkeus johtuu siitä, että sana on alun perin ollut kolmitavuinen: kuk-ka-han, jolloin -ka- on ollut avotavu, joten sen edellä esiintyy vahva aste.

Minusta ämo-kurssin mielenkiintoisin anti onkin ollut kielen historiasta ammentavat selitykset erilaisille sanoille, taivutusmuodoille ja poikkeuksille. Nyt selvisi, miksi pienenä halusin kirjoittaa sanan ”tervetuloa” asuun ”tervettuloa”. Sehän kuulostaa siltä, että siinä olisi kaksi t-kirjainta keskellä. Ilmiö johtuu rajakahdennuksesta: sana terve on alun perin loppunut konsonanttiin. Tällaisia sanoja ovat esimerkiksi monet e-loppuiset nominit (esim. sade) sekä imperatiivin yksikön 2. persoonan verbit (mene).


Ämossa haastavinta on ollut tiedon määrä. Minua sekoittaa edelleen lauseopinkin jälkeen se, miten kieltä voi jaotella pienempiin osiin ja tarkastella tavoilla, jotka ovat toisinaan limittäisiä. Lauseen voi oikeastaan jakaa aika monella tavalla: esimerkiksi erottelemalla lauseenjäsenet, sanat, tavut, morfit tai äänteet. Tätä kielellisen aineksen purkamista pienempiin osiin kutsutaan segmentoinniksi. Useammasta peräkkäisestä kielenyksiköstä koostuvaa yksiköiden jonoa (esim. morfeemeista koostuvaa sanaa tai sanoista koostuvaa lausetta) kutsutaan syntagmaksi. Kieltä voi ajatella niin, että suuremmat yksiköt koostuvat pienemmistä: morfeemi foneemeista, lekseemi morfeemeista (alla vielä termien selitykset).


- Foneemi on äänne, ja pienin yksikkö, joka erottaa merkityksiä, vaikkei sillä itsellään olekaan merkitystä. Esim. kala ja pala eroavat vain yhdellä äänteen segmentillä. Tällaisia kutsutaan minimipareiksi.

- Morfeemi taas on pienin yksikkö, joka kantaa omaa merkitystään. Morfeemeja ovat siis nuo aiemmin luetellut sanavartalot, johtimet, tunnukset, päätteet ja liitteet.

- Lekseemi on sanan sanakirjamerkitys ja kattaa kaikki saman sanayksikön taivutukset.

Morfeemit voidaan jakaa merkityksensä perusteella kieliopillisiin ja leksikaalisiin morfeemeihin. Kieliopillisia ovat kielensisäiseen rakenteeseen liittyvät morfeemit, joilla ei ole merkitystä kielen ulkopuolelle (esim. konjunktiot tai sijapäätteet). Leksikaaliset morfeemit eli tarkoitemorfeemit taas ovat symboleita kielenulkoisille asioille (esim. nominit ja verbit).


Lisäksi morfeemit voidaan jakaa vapaisiin ja sidonnaisiin. Vapaat morfeemit ovat itsenäisiä sanoja ja sidonnaiset sellaisia, jotka eivät voi esiintyä yksin (esim. liitteet tai niitä liitteitä vaativat sanavartalot kuten käde-). Sidonnaisia kieliopillisia morfeemeja kutsutaan affikseiksi.


Kaikki tämä jaottelu tekee asioista toisaalta selkeää, mutta tuntuu että kielessä on päällekkäisyyksiä ja poikkeuksia vaikka muille jakaa. Oppimista on jotenkin selkeyttänyt ajatus kielen kaksoisjäsennyksestä, eli jakamisesta merkityksen sisältävään ja ei-merkitykselliseen osaan. Fonologia tutkii kaksoisjäsennyksen ei-merkityksellistä rakennetta ja morfologia merkityksellistä rakennetta. Merkitystä käsitellään myös mm. merkitys ja vuorovaikutus -kurssilla.

Näiden asioiden lisäksi olisi tarkoitus osata mm. konsonanttien ja vokaalien jako ääntöpaikkojen mukaan, soinnillisiin/soinnittomiin, etu- ja takavokaaleihin... Fonetiikassa on ainakin hyvin suoraviivaisia jaotteluita. Kyseiset jutut eivät ihan jääneet mieleen kielitieteen peruskurssilta, joten taidanpa lueskella niitä ennen maanantain kotitenttiä. Onneksi pääasiat ovat hallussa, ja kotitentissä saa käyttää kaikkea aineistoa apuna.

Syksyn opintosatoa: kurssit

Syksyn 2019 aikana olen oppinut näkemään kielen sosiaalisena, kulttuurisena, yhteiskunnallisena ja poliittisena rakenteena. Monet kurssit ovat täydentäneet toisiaan, enkä voi olla pohtimatta, miten esimerkiksi historian opinnot voisivat tuoda lisänäkemystä. Olen huomannut, että kiinnostukseni kohdistuu yhtä lailla kirjallisuuteen ja suomen kieleen, enkä osaa vielä tehdä valintaa pääaineen suhteen. Äidinkielen opettajan opintoihin vaaditaan molempia: toinen sivuaineeksi, toinen pääaineeksi. Toiseksi sivuaineeksi tulee kasvatustiede. Kielitieteen peruskurssilla tutustuin kielen eri tasoihin: fonetiikkaan, fonologiaan, morfologiaan, syntaksiin, semantiikkaan ja pragmatiikkaan. Kurssilla käytiin läpi luonnontieteitä sivuavaa asiaa, kuten akustiikan ja ääntöelimistön toimintaperiaatteita. Se oli minua kaikkein vähiten kiinnostava osuus koko syksynä. Perehdyimme kurssilla myös kielentutkimuksen eri suuntauksiin. Täysin uutena asiana tulivat pidgin- ja kreolikielet, sekä kielitypologinen lajittelu kielen piirteiden mukaan. Tutustuminen eri teorioihin ja tutkijoihin tuntuu vielä melko hajanaiselta, mutta odotan pääseväni perehtymään tarkemmin esimerkiksi Noam Chomskyyn, jonka alaa on politiikan, historian ja kognitiotieteiden lisäksi muun muassa teoria kielen universaaleista piirteistä.

Kielitiede aiheutti kummallisen unen haalarimerkistä

Lauseopin kurssi ja kielitieteen peruskurssi tukivat mukavasti toinen toistaan. Lauseopissa ikään kuin pantiin käytäntöön kielitieteellistä teoriaa. Tämä on varmasti opettajalle hyödyllinen kurssi, sillä se avaa suomen kielen rakennetta. Lauseopissa opin paljon sellaista termistöä, joka helpotti ymmärtämistä muilla kursseilla. Myös fennistiikan johdantokurssin aiheet tulivat lähelle kielitieteen kurssin teemoja. Siinä missä kielitieteen kurssilla käsiteltiin kieltä yleensä, fennistiikan kurssilla sain käsityksen suomesta ja sen sukukielistä osana suomalais-ugrilaista kielikuntaa ja osana maailman kielten paljoutta. Osa kurssilla käsitellystä asiasta oli kielen harrastamisesta tuttua. Jollain tavalla kurssin aikana konkretisoituivat suomen kielen hyvä asema verrattuna sorrettuihin sukukieliin. Suomen kielen historia on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen aihe, ja minulla on kiinnostus erityisesti etymologiaan ja kantakielen rekonstruaatioon. Länsimaisen kirjallisuuden historia ja klassikot tarjosivat tietämystä siitä pitkästä sivistyksen historiasta, johon myös suomalainen kirjallisuudenhistoria on kytkökissä. Sain kattavan kuvan länsimaisen historian suurista kirjallisuuden vaikuttajista ja tärkeimmistä teoksista. Tästä kurssista muodostui lukukauden kiinnostavin, paitsi aiheensa, myös lukupiirityöskentelytapansa vuoksi. Keskustelut ja ryhmätyöskentely ovat oikeastaan kursseista riippumatta olleet hedelmällisiä tapoja löytää uusia näkökulmia. Länsimaisen kirjallisuuden historian lisäksi minua kiinnostaisi tutustua hieman myös itämaiseen kirjallisuuteen ja siihen, mitä muissa kulttuureissa pidetään kanonisoituna kirjallisuutena. Odotan mielenkiinnolla keväällä alkavaa suomalaisen kirjallisuuden historian ja klassikoiden kurssia. Länsimaisen kirjallisuuden kurssilla tein Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta elämäni ensimmäisen tieteellisen esseen. Näkökulmani oli historiallis-yhteiskunnallinen ja käsittelin teoksen valtasuhteita heijastumina aikansa todellisista valtasuhteista. Olen erittäin tyytyväinen esseeseen ja saamani palaute oli hyvää. Esseen toin esille siksi, että siinä korostuvat paitsi analyyttiset taitoni, myös kiinnostuksenkohteeni: yhteiskunnallisuus, historia ja Venäjä. Toiselta lempikurssiltani, tekstianalyystaitojen kurssilta, sain paljon hyviä työkaluja tekstien erittelyyn ja tulkintaan. Käsittelimme myös kuvan analyysia ja tulkintaa, ja huomasin muinaisista ammattikoulun taidehistorian opinnoista olevan hyötyä. Taide kulttuurissa ja yhteiskunnassa -kurssi, joka jatkuu ensi vuoden puolelle, on myös tietyllä tavalla tutumpaa aluetta. Tekstianalyysitaitoihin viitaten erityinen kiinnostuksen kohteeni myös kirjallisuuden peruskurssilla oli kertovan tekstin analyysi ja tulkinta. Lisäksi kirjallisuuden peruskurssilla käydyt täysin uudet asiat, kirjallisuus kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta näkökulmasta sekä lukija-vastaanottotutkimus, jäivät kiinnostamaan. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että kirjallisuuden peruskurssi jäi hieman etäiseksi sen ollessa aina viikon viimeisenä iltapäivänä :) Lisäksi kävin syksyllä ruotsin kertauskurssin varsinaista tutkintokurssia varten. Tahti oli aikamoinen, enkä ehtinyt tutustua kaikkiin lukukauden aiheisiin niin syvällisesti kuin olisin toivonut. Tunnen oppivani paremmin ja syvemmin kirjoittamalla, keskustelemalla ja lukemalla kuin pelkästään kuuntelemalla luennoilla, joilla kokonaiskuva asiasta tuntuu jäävän vaikeasti tavoitettavaksi. Minulla on myös ikävä ominaisuus nukahdella massaluennoilla etenkin lounaan jälkeen. En luota aikataulutuskykyihini niin paljon, että lähtisin keväällä tekemään kursseja kirjatentteinä. Kesällä on sitten aikaa kokeilla itsenäisempiä opintoja.