Näytetään tekstit, joissa on tunniste kurssi. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kurssi. Näytä kaikki tekstit

24. marraskuuta 2021

Kandi kaamoksessa

Pari kuukautta on pyörähtänyt sitten viime kirjoittaman. Olen tässä välissä ehtinyt jo vaihtaa kandin aihettakin. Aineistonkeruu ei nimittäin ottanut tulta alleen, joten en päässyt alkuperäisessä suunnitelmassani ajoissa eteenpäin. Kandia tukevien kurssien, kuten fennistiikan tutkimustaitojen, kielitieteen tutkimussuuntausten ja tiedonhakukurssin tehtävien palautuspäivät soljuivat vastaan hieman liian nopeasti, vaikka tarkoitus olisi, että kurssien tehtävät auttaisivat kandia eteenpäin. Siispä tutkimusaiheen olisi hyvä tässä vaiheessa olla jo lyötynä lukkoon.

Mielestäni kandintutkielman aikataulu onkin suunniteltu huonosti; aihe olisi saanut olla jo keväällä alustavasti mietittynä. Vasta tänä syksynä alkanut fennistiikan tutkimustaitojen kurssi tarjosi kattavampaa esittelyä mahdollisista aiheista. Olisi ollut mukavampi kuulla aiheista jo keväällä, niin olisi ehtinyt kesän aikana pohtia vaihtoehtoja. Aiheen valinta vie kuitenkin aikaa, mutta niin vie myös aineiston, aineistoon perehtyminen, tarkkojen tutkimuskysymyksien muotoutuminen, lähteiden etsintä ja uuden tiedon sisäistäminen. En kuitenkaan harmittele sitä, että aihe meni vaihtoon. Ehkä alkuperäisestä ideasta on myöhemmin hyötyä. Ja ainakin opin uutta, kun kokeilin lomakkeen luomista tutkimuslupaa ja taustatietojen keruuta varten.

Uusi tutkimuskohde pitäytyy samassa aihepiirissä kuin edellinen, eli yhteiskuntaluokan ja kielen suhteessa. Vaihdoin aineistonkeruun vaivan kieltä ja luokkaa tutkivan hankkeen tuottamaan valmiiseen kyselyaineistoon. Tarkoitukseni on sen pohjalta selvittää, millä tavalla ihmiset hahmottavat yhteiskuntaluokan, murteen ja kirjakielen suhdetta. Olen viime päivinä tutustunut aineistoon ja kirjoittanut tutkimussuunnitelmaa. Tutkimussuunnitelma on auttanut hahmottamaan tutkielman vaiheita ja jäsentämään työtä pienemmiksi palasiksi.

Oman mukavuutensa kaikkeen tuo kaamosmasennus, jota ilman olen useamman vuoden selvinnyt (eikä ole ollut ikävä). Mutta tämän syksyn aikana on tuntunut, että hommaa on ollut jaksamiseen nähden liikaa. Vaikka syksyn kursseista livvinkarjala, kirjallisuus ja sukupuoli ja fennistiikan tutkimustaidot (sekä ihan pian myös venäjä) ovat alta pois, tuntuu ettei jaksa sitäkään vähää, mitä lopuilla kursseilla olisi loppusyksyksi jäljellä. Olenpa luvannut vielä joulukuussa tehdä pienen urakan Valmennuskeskuksellekin.

Nyt on tärkeää viilata aikatauluja niin, että palautuminen on mahdollista. Pyysin jo lisäaikaa joillekin tehtäville. Valmennuskeskuksen homma (lue: parempi toimeentulo) on etusijalla verrattuna itsenäisesti suoritettaviin kursseihin, joten sukupuoli ja kieli -kurssin essee, jota olen alkusyksyn muun lomassa tehnyt, on nyt tauolla. tehtävät edistyvät hitaasti mutta varmasti, vaikka tekisikin puoliteholla.

Itse kandin tekeminen tuntuu edelleen jännittävältä, hauskalta ja kiinnostavalta. Se yhdistää kiinnostuksenkohteeni ja opintoni, eli kielen ja sosiologian. On hienoa tutkia jotakin sellaista, josta suomeksi ja Suomessa on viime aikoina tehty hyvin vähän tutkimusta. Toisaalta juuri siksi tuntuu hankalalta löytää esimerkiksi lähteitä tai esimerkkitutkimuksia. Tässä vaiheessa kaamosmasennusta yön (ja päivänkin) pimeydessä iskee toisinaan myös ah niin ihana tunne siitä, etten tajua enää mistään mitään, enkä osaa tehdä koko kandia. Mutta se on vain tunne, ja se katoaa sitä mukaa, kun työhön uppoutuu. Sitä paitsi tämän harjoitustyön jälkeen osaan taas vaikka mitä uutta.

2. toukokuuta 2020

Suomalaisen kirjallisuuden historia ja klassikot


Kävin länsimaisen kirjallisuuden historia ja klassikot -kurssin syksyllä ja suomalaisen kirjallisuuden historian ja klassikot nyt keväällä. Molemmat kurssit etenevät samalla kaavalla. Teoksista järjestettiin pienessä ryhmässä lukupiiri ja lopuksi kirjoitettiin essee yhdestä kurssilla käsitellystä teoksesta.

Suomalainen kirjallisuus on kehittynyt Euroopan mittakaavassa varsin myöhään ja saanut vaikutteensa eurooppalaisista aatteista ja tyylisuunnista. Ennakoin siis syksyllä viisaasti, kun aloitin länsimaisen kirjallisuuden kurssista.

Muuhun länsimaiseen kirjallisuuteen verraten suomalaisesta kirjallisuudesta erottuvat omaleimaiset, toistuvat teemat, kuten kansakuvaus ja luontokuvaus. Katsaus suomalaiseen kirjallisuuteen olikin hieman länsimaista syväluotaavampi, sillä yhteen kansaan keskittyvänä se loi kronologisen jatkumon, jota oli helppo seurata. Totta kai se auttoi, että samaistuu kieleen ja kulttuuriseen kontekstiin ja tuntee Suomen historiaa.

Suureksi avuksi kurssilla oli Kai Laitisen teos Suomen kirjallisuuden historia, joka toimi kurssilla klassikkoteosten ja tyylisuuntien historian tietopankkina.. Teos on melkoinen tiiliskivi, mutta antaa kirjallisuuden kehityksestä ja eri tyylikausista hyvän yleiskuvan kronologisessa järjestyksessä. Teoksessa kerrotaan suomalaisen kirjallisuuden historiasta laajemmin kuin kurssilla. Klassikkokurssi alkoi Runebergistä, Snellmanista ja Lönnrotista, joiden tuotannosta muodostui pohja suomalaiselle kaunokirjalliselle kulttuurille ja kansalliselle heräämiselle. Suomalaista kirjallisuutta oli toki ennen heidän työtään, mutta suurin osa siitä oli uskonnollista tai tietokirjallisuutta. Karjalan kielen kääntäjät ovat nykyään pitkälti samanlaisessa tilanteessa kuin nuo kirjailijat ja suomentajat 1800-luvulla: Kielen normit eivät olleet vakiintuneet, ja aineiston puutteessa piti keksiä paljon uudissanoja. Ei ollut rinnakkaistekstejä, joista saada vaikutteita. Kirjallisen kulttuurin elvyttäjällä tai sen aloittajilla on valtava vastuu ja vaikutus myöhempiin teksteihin, mutta myös mahtava tilaisuus käyttää luovuutta. Mielenkiintoista!

Minusta on kiehtovaa se, miten suuresti kirjallisuus ja taide ovat vaikuttaneet kansalliseen heräämiseen. Vänrikki Stoolin ja Kalevalan aikaan Suomen itsenäisyys oli vielä kaukainen haave, mutta kansallisen hengen ja identiteetin luominen oli jo alkanut. Kansallista heräämistä edesauttoi lehdistön avulla filosofi Snellman, jolla oli mm. filosofinen teoria suomenkielisestä kansalliskirjallisuudesta.

Täytyy myöntää, että suomalaisen kirjallisuuden kurssin kansallisromantiikka-realismi-modernismi-jatkumossa kiinnostukseni koskee kahta ensimmäistä tyylisuuntaa. Modernismista on vaikeampi saada kiinni, sillä se on hyvin vaihtelevaa ja käsittää yksinkertaisesti paljon enemmän teoksia. Modernismissa minua kiinnostavat eniten Suomen vähemmistökielien kirjallisuusklassikot, mutta niitä ei käsitellä tällä kurssilla, jonka uusin teos taisi olla 80-luvulta.

Nyt klassikkokurssien jälkeen huomaan olevani erityisen kiintynyt 1800-luvun lopun kirjallisuuteen. Syynä lienee se, että siinä ilmenee kaunokirjallisuuden maailmaa muuttava luonne parhaimmillaan. Kansallisromanttisilla teoksilla luotiin suomalaista identiteettiä ja kansallista yhtenäisyyttä. Realismi taas otti kantaa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Esimerkiksi Minna Canth sai teoksillaan joudutettua lakimuutoksia, jotka paransivat naisten asemaa Suomessa.


Viimeistelen tässä juuri kurssiin kuuluvaa esseetä Minna Canthin ja Juhani Ahon teosten naiskuvasta. Esseeni näkökulma on hyvin samanlainen kuin länsimaisen kirjallisuuden Dostojevski-esseen. Koska kirjastot ovat kiinni ja lähteet kiven alla, tämä essee jää Dostojevskiin verrattuna pintaraapaisuksi. On ollut kuitenkin aivan eri tasolla mielenkiintoista tutustua kirjailijoihin, jotka ovat eläneet ja vaikuttaneet omilla kotikonnuillani.

Koska kiinnostuskiikarini ovat kiinnittyneet historiaan ja yhteiskunnallisuuteen, ryhmätyöskentelystä tuli tällä kurssilla entistäkin antoisampi tapa tutustua teoksiin. Muut ryhmäläiset avasivat näkökulmaa esimerkiksi kieleen, kerrontaan, juoneen, henkilöhahmoihin tai symbolismiin. Myös toisten ryhmäläisten esseitä lukemalla sai uusia oivalluksia ja uutta tietoa.

Suomalaisen kirjallisuuden historia ja klassikot on yleissivistävä kurssi, jota voi suositella myös muille kuin kirjallisuuden opiskelijoille. Se muuttaa mielikuvaa paitsi suomalaisesta kirjallisuudesta, myös suomalaisuudesta ja Suomen historiasta.



27. maaliskuuta 2020

Äänne- ja muoto-oppi


Äänne- ja muoto-oppi, lyhyemmin ämo, on laaja kurssi, jolla paneudutaan kielioppiin ja kielen rakenteeseen analyyttisesti ja tieteellisesti, vähän eri näkökulmasta kuin peruskoulussa. Kielitieteen peruskurssi on todella hyvä pohja ämo-kurssille, koska ämo-kurssilla käsitellään fonologiaa, morfologiaa ja syntaksia sekä jonkin verran fonetiikkaa. Kurssiin kuuluu luentoja ja harjoitustunteja, joilla suomen kielen tutkimukselle ominaiset merkintätavat ja terminologia tulevat vähitellen tutuiksi.

Koska kurssi on todella laaja, on hankala tiivistää tärkeimpiä opittuja asioita. Mutta tässäpä alustusta ja muutamia perusjuttuja tenttiin.


Suomi on agglutinoiva kieli, jossa sanoihin liimataan päätteitä, joilla ilmaistaan taivutusta. Esimerkiksi kissa+ssa+ni. Esimerkiksi englanti taas on pääosin isoloiva kieli, jossa sanojen suhteita ilmaistaan erillisin kieliopillisin sanoin, prepositioin ja postpositioin (vertaa: in my cat).


Suomen kielessä taivutettu sana voi siis muodostua monista aineksista. Suomessa morfeemien järjestys on kiinteä eli aina sama. Järjestystä kutsutaan morfotaksiksi ja se menee suomen kielessä seuraavasti: vartalo, johdin, tunnus, pääte, liite. Mitäs nämä sitten ovat?


Varsinainen sana on aina kaikkien päätteiden ja liitteiden edellä, ja sitä kutsutaan vartaloksi. Kantavartalot ovat yleensä hyvin lyhyitä, ja niistä voi muodostaa sanoja esimerkiksi johtamalla esim. kirja -> kirja+sto, jossa -sto on johdin ja kirjasto johdos. Uusia sanoja muodostetaan suomen kieleen johtamalla (mutta myös yhdistämällä ja lainaamalla).


Sen lisäksi vartaloon voidaan liittää

- tunnuksia (esim. monikon tunnus: kissa+t, tai imperfektin tunnus men+i)

- päätteitä (esim. persoonapääte: mene+n, tai sijapääte: kissa+lla)

- liitteitä (esim. omistusliite: kissa+ni, tai liitepartikkeli: kissa+kin)


Tämän takia suomen kielen sanoilla on jopa tuhansia taivutusmuotoja. Osa sanoista taipuu vain osittain. Yritäpä vaikka taivuttaa täytyä-verbiä kaikissa persoonissa. Tällaisilla sanoilla on vajaa paradigma. Pradigma tarkoittaa sanan kaikkia taivutusmuotoja. Joillakin sanoilla on täydennysparadigma, jossa taivutusmuodot muodostetaan eri vartaloista (esim. olla-verbin lie-taivutusmuodot). Sekaparadigmassa taas samannäköisten synonyymivartaloiden taivutukset sekoittuvat (esim. ”parantukaa” on taivutus parantua-verbistä, mutta ”parane” on taivutus parata-verbistä).


Tavuihin jakamiseen tottuneelle vartalot ovat aluksi hieman outo asia. Vokaali- ja konsonanttivartalot sekä vartalovokaalin vaihtelut oppii kuitenkin tekemällä harjoitustehtäviä.


- Vokaalivartalo päättyy vokaaliin (esim. vesi). Sanalla on aina vokaalivartalo. Vartalon sisällä olevissa konsonanteissa voi olla astevaihtelua, jolloin sanalla voi olla kaksi vokaalivartaloa, vahva-asteinen ja heikkoasteinen (esim. vete+en ja vede+n). Vokaalivartalon viimeinen vokaali kertoo, mikä on sanan vartalovokaali.


- Konsonanttivartalo päättyy konsonanttiin (esim. vet+tä). Jos sanalla on vokaalivartalon lisäksi konsonanttivartalo, sanaa kutsutaan kaksivartaloiseksi.


Sanan erilaiset taivutusvartalot saa selville käyttämällä merkkimuotoja: Nomineilla yksikön essiivi kertoo vahva-asteisen vokaalivartalon (käte+nä). Yksikön genetiivi näyttää, onko sanalla heikkoasteista vokaalivartaloa (käde+n). Yksikön partitiivista näkee mahdollisen konsonanttivartalon (kät+tä).


Verbeillä on omat merkkimuodot: Indikatiivin monikon 3. persoona näyttää vahva-asteisen vokaalivartalon (luke+vat). Indikatiivin yksikön 1. persoona kertoo, onko heikkoasteista vokaalivartaloa (lue+n). Imperatiivin yksikön 3. persoona näyttää mahdollisen konsonanttivartalon (leikat+koon)


Tavujen ja vartaloiden kanssa menee helposti sekaisin, koska astevaihtelua tutkittaessa tarvitaan taas jakoa tavuihin: Astevaihtelun pääsääntö nimittäin on, että vahva aste esiintyy yleensä avotavun ja heikko aste umpitavun edessä (esim. kuk-ka, ku-kan). Loogisesti umpitavu päättyy tietenkin konsonanttiin ja avotavu vokaaliin. Tähän on kuitenkin paljon kielen historiallisesta muutoksesta johtuvia poikkeuksia: esimerkiksi kuk-kaan. Poikkeus johtuu siitä, että sana on alun perin ollut kolmitavuinen: kuk-ka-han, jolloin -ka- on ollut avotavu, joten sen edellä esiintyy vahva aste.

Minusta ämo-kurssin mielenkiintoisin anti onkin ollut kielen historiasta ammentavat selitykset erilaisille sanoille, taivutusmuodoille ja poikkeuksille. Nyt selvisi, miksi pienenä halusin kirjoittaa sanan ”tervetuloa” asuun ”tervettuloa”. Sehän kuulostaa siltä, että siinä olisi kaksi t-kirjainta keskellä. Ilmiö johtuu rajakahdennuksesta: sana terve on alun perin loppunut konsonanttiin. Tällaisia sanoja ovat esimerkiksi monet e-loppuiset nominit (esim. sade) sekä imperatiivin yksikön 2. persoonan verbit (mene).


Ämossa haastavinta on ollut tiedon määrä. Minua sekoittaa edelleen lauseopinkin jälkeen se, miten kieltä voi jaotella pienempiin osiin ja tarkastella tavoilla, jotka ovat toisinaan limittäisiä. Lauseen voi oikeastaan jakaa aika monella tavalla: esimerkiksi erottelemalla lauseenjäsenet, sanat, tavut, morfit tai äänteet. Tätä kielellisen aineksen purkamista pienempiin osiin kutsutaan segmentoinniksi. Useammasta peräkkäisestä kielenyksiköstä koostuvaa yksiköiden jonoa (esim. morfeemeista koostuvaa sanaa tai sanoista koostuvaa lausetta) kutsutaan syntagmaksi. Kieltä voi ajatella niin, että suuremmat yksiköt koostuvat pienemmistä: morfeemi foneemeista, lekseemi morfeemeista (alla vielä termien selitykset).


- Foneemi on äänne, ja pienin yksikkö, joka erottaa merkityksiä, vaikkei sillä itsellään olekaan merkitystä. Esim. kala ja pala eroavat vain yhdellä äänteen segmentillä. Tällaisia kutsutaan minimipareiksi.

- Morfeemi taas on pienin yksikkö, joka kantaa omaa merkitystään. Morfeemeja ovat siis nuo aiemmin luetellut sanavartalot, johtimet, tunnukset, päätteet ja liitteet.

- Lekseemi on sanan sanakirjamerkitys ja kattaa kaikki saman sanayksikön taivutukset.

Morfeemit voidaan jakaa merkityksensä perusteella kieliopillisiin ja leksikaalisiin morfeemeihin. Kieliopillisia ovat kielensisäiseen rakenteeseen liittyvät morfeemit, joilla ei ole merkitystä kielen ulkopuolelle (esim. konjunktiot tai sijapäätteet). Leksikaaliset morfeemit eli tarkoitemorfeemit taas ovat symboleita kielenulkoisille asioille (esim. nominit ja verbit).


Lisäksi morfeemit voidaan jakaa vapaisiin ja sidonnaisiin. Vapaat morfeemit ovat itsenäisiä sanoja ja sidonnaiset sellaisia, jotka eivät voi esiintyä yksin (esim. liitteet tai niitä liitteitä vaativat sanavartalot kuten käde-). Sidonnaisia kieliopillisia morfeemeja kutsutaan affikseiksi.


Kaikki tämä jaottelu tekee asioista toisaalta selkeää, mutta tuntuu että kielessä on päällekkäisyyksiä ja poikkeuksia vaikka muille jakaa. Oppimista on jotenkin selkeyttänyt ajatus kielen kaksoisjäsennyksestä, eli jakamisesta merkityksen sisältävään ja ei-merkitykselliseen osaan. Fonologia tutkii kaksoisjäsennyksen ei-merkityksellistä rakennetta ja morfologia merkityksellistä rakennetta. Merkitystä käsitellään myös mm. merkitys ja vuorovaikutus -kurssilla.

Näiden asioiden lisäksi olisi tarkoitus osata mm. konsonanttien ja vokaalien jako ääntöpaikkojen mukaan, soinnillisiin/soinnittomiin, etu- ja takavokaaleihin... Fonetiikassa on ainakin hyvin suoraviivaisia jaotteluita. Kyseiset jutut eivät ihan jääneet mieleen kielitieteen peruskurssilta, joten taidanpa lueskella niitä ennen maanantain kotitenttiä. Onneksi pääasiat ovat hallussa, ja kotitentissä saa käyttää kaikkea aineistoa apuna.

10. tammikuuta 2020

Uuden vuoden aloitus

Olin koko loman sairaana, enkä ole tällä hetkellä kovin motivoitunut opiskelemaan. Valitettavasti vuosi starttaa heti tiukalla paketilla: Syksyltä jatkuvaan taide yhteiskunnassa ja kulttuurissa -kurssin tentti ja esseen palautus lähenevät. Tällä viikolla alkanut monikielinen viestintä on tiivis kuukauden kurssi, johon kuuluu ryhmätyönä suoritettava harjoitus ja runsaasti oheislukemistoa tenttiin.

Tänä viikonloppuna aion keskittyä ensin mainittuun taide yhteiskunnassa -kurssiin perehtymiseen. Oheislukemiston pohjalta on tarkoitus väkertää muutaman sivun essee. Se on kuulostaa aika hankalalta, kun en ole saanut vieläkään kiinni siitä, mitä kurssilla oikein käsitellään. Johtunee ahkerasta pilkkimisestä niillä harvoilla luennoilla, joilla olen ollut läsnä.

Esseen voi onneksi tehdä melko vapaasti. Yksi mahdollisista aiheista on kirjoittaa jostakin kurssilla käsitellystä taiteensosiologisesta teemasta. (Voi hiivatti, mitä se taiteensosiologia nyt edes on? No, ehkä se selviää, kun katselen luentodioja.) Ajattelin ensin kirjoittaa taiteen poliittisesta luonteesta, sensuurista, sääntelystä ja rahoituksesta. Esimerkiksi perussuomalaisten kulttuurilinjaus tukea kansallista kulttuuria, ei eliittitaidetta tai nykytaidetta, olisi yksi mielenkiintoinen aihe käsiteltäväksi esseessä.

Mieleni tekee kuitenkin valita seuraava tehtävänanto: "Olet palkitun esikoisteoksen julkaissut kirjailija. Millaisia toimijoita kohtaat (todennäköisesti) kirjallisella kentällä?" Aihe ei sinällään ole tieteellisesti kiinnostavin, sillä kustannustoiminta tai taideinstituutiot eivät ole intohimoni kohteita. Paitsi jos puhutaan rahasta ja vallasta. Mutta joka tapauksessa vakavan, lähteitä vaativan politiikan pureskelun vastapainona olisi mahdollisuus tehdä luova ja pohdiskeleva essee. Se saattaisi tehdä hyvää joululomalla kaikonneelle motivaatiolle, ja ehkä siitä olisi jotain hyötyä myös kirjaprojektin konkretisoitumisessa.


Olen yrittänyt rakentaa motivaatiota joululoman aikana luomalla tämän blogin. Kaksi ensimmäistä kirjoitusta tein aikaisemmin pakollista oppimisportfoliota varten Kyvyt.fi-alustalle, mutten taida innostua kyseisen blogin käyttäjäksi. Alkuperäinen ajatukseni oli tehdä tästä blogista oppimisportfolio, mutta aion käyttää blogia myös yleisenä muistiinpanoalustana ja kurssien oppimispäiväkirjana. Blogin julkisuudesta en ole vielä varma, joten tällä hetkellä sitä voivat lukea vain kutsutut lukijat. Toisaalta avoin blogi saattaisi auttaa jotakuta samoja kursseja käyvää opiskelijaa, mutta toisaalta en ehkä uskaltaisi kirjoittaa täysin avoimesti omista tuntemuksistani tai haaveistani. Tämä blogi kun on myös työkalu ammatilliseen itsereflektioon (ai että, mikä ihana akateeminen yliopistohaihatussana).

14. joulukuuta 2019

Syksyn opintosatoa: kurssit

Syksyn 2019 aikana olen oppinut näkemään kielen sosiaalisena, kulttuurisena, yhteiskunnallisena ja poliittisena rakenteena. Monet kurssit ovat täydentäneet toisiaan, enkä voi olla pohtimatta, miten esimerkiksi historian opinnot voisivat tuoda lisänäkemystä. Olen huomannut, että kiinnostukseni kohdistuu yhtä lailla kirjallisuuteen ja suomen kieleen, enkä osaa vielä tehdä valintaa pääaineen suhteen. Äidinkielen opettajan opintoihin vaaditaan molempia: toinen sivuaineeksi, toinen pääaineeksi. Toiseksi sivuaineeksi tulee kasvatustiede. Kielitieteen peruskurssilla tutustuin kielen eri tasoihin: fonetiikkaan, fonologiaan, morfologiaan, syntaksiin, semantiikkaan ja pragmatiikkaan. Kurssilla käytiin läpi luonnontieteitä sivuavaa asiaa, kuten akustiikan ja ääntöelimistön toimintaperiaatteita. Se oli minua kaikkein vähiten kiinnostava osuus koko syksynä. Perehdyimme kurssilla myös kielentutkimuksen eri suuntauksiin. Täysin uutena asiana tulivat pidgin- ja kreolikielet, sekä kielitypologinen lajittelu kielen piirteiden mukaan. Tutustuminen eri teorioihin ja tutkijoihin tuntuu vielä melko hajanaiselta, mutta odotan pääseväni perehtymään tarkemmin esimerkiksi Noam Chomskyyn, jonka alaa on politiikan, historian ja kognitiotieteiden lisäksi muun muassa teoria kielen universaaleista piirteistä.

Kielitiede aiheutti kummallisen unen haalarimerkistä

Lauseopin kurssi ja kielitieteen peruskurssi tukivat mukavasti toinen toistaan. Lauseopissa ikään kuin pantiin käytäntöön kielitieteellistä teoriaa. Tämä on varmasti opettajalle hyödyllinen kurssi, sillä se avaa suomen kielen rakennetta. Lauseopissa opin paljon sellaista termistöä, joka helpotti ymmärtämistä muilla kursseilla. Myös fennistiikan johdantokurssin aiheet tulivat lähelle kielitieteen kurssin teemoja. Siinä missä kielitieteen kurssilla käsiteltiin kieltä yleensä, fennistiikan kurssilla sain käsityksen suomesta ja sen sukukielistä osana suomalais-ugrilaista kielikuntaa ja osana maailman kielten paljoutta. Osa kurssilla käsitellystä asiasta oli kielen harrastamisesta tuttua. Jollain tavalla kurssin aikana konkretisoituivat suomen kielen hyvä asema verrattuna sorrettuihin sukukieliin. Suomen kielen historia on kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen aihe, ja minulla on kiinnostus erityisesti etymologiaan ja kantakielen rekonstruaatioon. Länsimaisen kirjallisuuden historia ja klassikot tarjosivat tietämystä siitä pitkästä sivistyksen historiasta, johon myös suomalainen kirjallisuudenhistoria on kytkökissä. Sain kattavan kuvan länsimaisen historian suurista kirjallisuuden vaikuttajista ja tärkeimmistä teoksista. Tästä kurssista muodostui lukukauden kiinnostavin, paitsi aiheensa, myös lukupiirityöskentelytapansa vuoksi. Keskustelut ja ryhmätyöskentely ovat oikeastaan kursseista riippumatta olleet hedelmällisiä tapoja löytää uusia näkökulmia. Länsimaisen kirjallisuuden historian lisäksi minua kiinnostaisi tutustua hieman myös itämaiseen kirjallisuuteen ja siihen, mitä muissa kulttuureissa pidetään kanonisoituna kirjallisuutena. Odotan mielenkiinnolla keväällä alkavaa suomalaisen kirjallisuuden historian ja klassikoiden kurssia. Länsimaisen kirjallisuuden kurssilla tein Dostojevskin Rikoksesta ja rangaistuksesta elämäni ensimmäisen tieteellisen esseen. Näkökulmani oli historiallis-yhteiskunnallinen ja käsittelin teoksen valtasuhteita heijastumina aikansa todellisista valtasuhteista. Olen erittäin tyytyväinen esseeseen ja saamani palaute oli hyvää. Esseen toin esille siksi, että siinä korostuvat paitsi analyyttiset taitoni, myös kiinnostuksenkohteeni: yhteiskunnallisuus, historia ja Venäjä. Toiselta lempikurssiltani, tekstianalyystaitojen kurssilta, sain paljon hyviä työkaluja tekstien erittelyyn ja tulkintaan. Käsittelimme myös kuvan analyysia ja tulkintaa, ja huomasin muinaisista ammattikoulun taidehistorian opinnoista olevan hyötyä. Taide kulttuurissa ja yhteiskunnassa -kurssi, joka jatkuu ensi vuoden puolelle, on myös tietyllä tavalla tutumpaa aluetta. Tekstianalyysitaitoihin viitaten erityinen kiinnostuksen kohteeni myös kirjallisuuden peruskurssilla oli kertovan tekstin analyysi ja tulkinta. Lisäksi kirjallisuuden peruskurssilla käydyt täysin uudet asiat, kirjallisuus kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta näkökulmasta sekä lukija-vastaanottotutkimus, jäivät kiinnostamaan. Täytyy kuitenkin tunnustaa, että kirjallisuuden peruskurssi jäi hieman etäiseksi sen ollessa aina viikon viimeisenä iltapäivänä :) Lisäksi kävin syksyllä ruotsin kertauskurssin varsinaista tutkintokurssia varten. Tahti oli aikamoinen, enkä ehtinyt tutustua kaikkiin lukukauden aiheisiin niin syvällisesti kuin olisin toivonut. Tunnen oppivani paremmin ja syvemmin kirjoittamalla, keskustelemalla ja lukemalla kuin pelkästään kuuntelemalla luennoilla, joilla kokonaiskuva asiasta tuntuu jäävän vaikeasti tavoitettavaksi. Minulla on myös ikävä ominaisuus nukahdella massaluennoilla etenkin lounaan jälkeen. En luota aikataulutuskykyihini niin paljon, että lähtisin keväällä tekemään kursseja kirjatentteinä. Kesällä on sitten aikaa kokeilla itsenäisempiä opintoja.