Minulla on kevään ajan ollut tavoitteena hankkia erilaisia työelämäkokemuksia, ja varsinaiset opinnot ovat jääneet täysin sivuun. Syksyllä alkaneen tutkimusavustajan työn lisäksi aikani ovat vieneet monenlaiset muut tehtävät:
- Huhujahumanisteista -podcastin toteuttaminen projektityön kurssilla
- Yliopiston humanistisen osaston työelämäyhteistyön opiskelijatyöryhmän (jestas mikä nimihirviö) toimintaan osallistuminen
- Tarkastuslautakuntatyöskentely Joensuun kaupungilla
- Ainejärjestön edunvalvojan ja ainejärjestölehden päätoimittajan pestit
Podcast-jakso (joka sekin kertoo kevään teemalle uskollisesti asiantuntijuutta kehittävästä työharjoittelusta) on vihdoin saatettu loppuun, ja koko podcast-kausi ilmestyy näillä näkymin syksyllä. Opiskelijatyöryhmässä pääsin muun muassa suunnittelemaan ja toteuttamaan humanistisen osaston alumnikahveja, mutta työelämäyhteistyötoiminta on kevään osalta ohi. Tarkastuslautakunta jää pian suuren arviointikertomuksen valmistelu-urakan jälkeen kesätauolle, ja myös ainejärjestön edunvalvontahommat oletettavasti rauhoittuvat kesän ajaksi. Ehdin alkuvuodesta koota ja julkaista yhden Itäkynän. Kevään toinen numero on vielä julkaisematta, ja kesällä odottaa vuoden paperisen päänumeron valmistelu.
Kun tässä pohdiskelin mennyttä kevättä, tunsin aluksi jonkinlaista katumusta. Kohtasin kevään aikana suuria haasteita sekä työelämäkokeiluissani että henkilökohtaisessa elämässäni. Kevät olisi varmasti ollut helpompi, jos en olisi lähtenyt mukaan kaikenlaisiin uusiin kokeiluihin. Olisiko sittenkin pitänyt sanoa ei joillekin mahdollisuuksille? Olisiko pitänyt monipuolisuuden sijaan tehdä enemmän sanakirjatyötä tutkimusavustajana ja jättää aikaa mielenkiintoisille suomen kielen kursseille, jotka nyt jouduin jättämään pois kavalkadistani?
Sitten mieleeni
muistui, mitä Karjalan Heilin päätoimittaja Hanna Käyhkö sanoi vieraillessaan
podcast-jaksossamme: sekin on arvokasta, että tietää mitä ei ainakaan halua
tehdä.
Ja näinhän se on.
Jälleen kerran totesin, että epäsäännöllinen ja hektinen työ vaikuttaa
hyvinvointiini negatiivisesti. Podcast-kurssi todisti, että yhdessä työskentely
voi parhaimmillaan olla hedelmällistä ja kannustavaa. Oikeanlainen tiimityö synnyttää ymmärrystä ja
uusia ideoita ja voi tehdä projektin toteuttamisesta tuhannesti helpompaa. Kevään
aikana kuitenkin opin myös sen, että tiimityöskentelyllä on rajansa, jonka
ylityttyä se alkaa turhauttaa, väsyttää ja kuormittaa. Vaikka nautin erityisesti syväluotaavista
keskusteluista, tarvitsen myös palautumisaikaa sosiaalisen skarppaamisen jälkeen. Ehkäpä siinä on syy, että taholla jos toisellakin pitkäksi
venähtäneet kokoukset ovat olleet kevään aikana jaksamiselleni niin
suuri riesa.
Edessä on vielä yksi
uusi työelämäkokeilu, nimittäin työharjoittelu Pohjois-Karjalan
sosiaaliturvayhdistyksellä. Odotan harjoittelua jo kovasti, sillä kaipaan
rutiinia ja yhtenäisempää ja rauhallisempaa työnkuvaa. Työharjoittelussa pääsen
ainakin tiedottamisen ja kyselyanalyysin kimppuun.
Jottei työkokemusten
hommaaminen loppuisi vielä siihen, syksyllä on edessä
tutkimusavustajan työ Kiveli-hankkeessa. Odotan innolla, että pääsen
keskittymään samaan kiinnostavaan tutkimusalueeseen sekä töissä,
opinnoissa että opinnäytetyössä. Moni vartoo gradun tekoa kauhulla, mutta itse
odotan, että pääsen ”lomailemaan” tutkimuksen pariin tämän sosiaalisen
alkuvuoden jälkeen. Ehkä se viimeistään kertoo, millainen työnkuva on minulle mieluinen
ja ominainen.