Etsimässä vai kadottamassa omaa juttua?

Minulla on kevään ajan ollut tavoitteena hankkia erilaisia työelämäkokemuksia, ja varsinaiset opinnot ovat jääneet täysin sivuun. Syksyllä alkaneen tutkimusavustajan työn lisäksi aikani ovat vieneet monenlaiset muut tehtävät:

• Huhujahumanisteista -podcastin toteuttaminen projektityön kurssilla
• Yliopiston humanistisen osaston työelämäyhteistyön opiskelijatyöryhmän (jestas mikä nimihirviö) toimintaan osallistuminen
• Tarkastuslautakuntatyöskentely Joensuun kaupungilla
• Ainejärjestön edunvalvojan ja ainejärjestölehden päätoimittajan pestit

Podcast-jakso (joka sekin kertoo kevään teemalle uskollisesti asiantuntijuutta kehittävästä työharjoittelusta) on vihdoin saatettu loppuun, ja koko podcast-kausi ilmestyy näillä näkymin syksyllä. Opiskelijatyöryhmässä pääsin muun muassa suunnittelemaan ja toteuttamaan humanistisen osaston alumnikahveja, mutta työelämäyhteistyötoiminta on kevään osalta ohi. Tarkastuslautakunta jää pian suuren arviointikertomuksen valmistelu-urakan jälkeen kesätauolle, ja myös ainejärjestön edunvalvontahommat oletettavasti rauhoittuvat kesän ajaksi. Ehdin alkuvuodesta koota ja julkaista yhden Itäkynän. Kevään toinen numero on vielä julkaisematta, ja kesällä odottaa vuoden paperisen päänumeron valmistelu.

Kun tässä pohdiskelin mennyttä kevättä, tunsin aluksi jonkinlaista katumusta. Kohtasin kevään aikana suuria haasteita sekä työelämäkokeiluissani että henkilökohtaisessa elämässäni. Kevät olisi varmasti ollut helpompi, jos en olisi lähtenyt mukaan kaikenlaisiin uusiin kokeiluihin. Olisiko sittenkin pitänyt sanoa ei joillekin mahdollisuuksille? Olisiko pitänyt monipuolisuuden sijaan tehdä enemmän sanakirjatyötä tutkimusavustajana ja jättää aikaa mielenkiintoisille suomen kielen kursseille, jotka nyt jouduin jättämään pois kavalkadistani?

Sitten mieleeni muistui, mitä Karjalan Heilin päätoimittaja Hanna Käyhkö sanoi vieraillessaan podcast-jaksossamme: sekin on arvokasta, että tietää mitä ei ainakaan halua tehdä.

Ja näinhän se on. Jälleen kerran totesin, että epäsäännöllinen ja hektinen työ vaikuttaa hyvinvointiini negatiivisesti. Podcast-kurssi todisti, että yhdessä työskentely voi parhaimmillaan olla hedelmällistä ja kannustavaa. Oikeanlainen tiimityö synnyttää ymmärrystä ja uusia ideoita ja voi tehdä projektin toteuttamisesta tuhannesti helpompaa. Kevään aikana kuitenkin opin myös sen, että tiimityöskentelyllä on rajansa, jonka ylityttyä se alkaa turhauttaa, väsyttää ja kuormittaa. Vaikka nautin erityisesti syväluotaavista keskusteluista, tarvitsen myös palautumisaikaa sosiaalisen skarppaamisen jälkeen. Ehkäpä siinä on syy, että taholla jos toisellakin pitkäksi venähtäneet kokoukset ovat olleet kevään aikana jaksamiselleni niin suuri riesa.

Edessä on vielä yksi uusi työelämäkokeilu, nimittäin työharjoittelu Pohjois-Karjalan sosiaaliturvayhdistyksellä. Odotan harjoittelua jo kovasti, sillä kaipaan rutiinia ja yhtenäisempää ja rauhallisempaa työnkuvaa. Työharjoittelussa pääsen ainakin tiedottamisen ja kyselyanalyysin kimppuun.

Jottei työkokemusten hommaaminen loppuisi vielä siihen, syksyllä on edessä tutkimusavustajan työ Kiveli-hankkeessa. Odotan innolla, että pääsen keskittymään samaan kiinnostavaan tutkimusalueeseen sekä töissä, opinnoissa että opinnäytetyössä. Moni vartoo gradun tekoa kauhulla, mutta itse odotan, että pääsen ”lomailemaan” tutkimuksen pariin tämän sosiaalisen alkuvuoden jälkeen. Ehkä se viimeistään kertoo, millainen työnkuva on minulle mieluinen ja ominainen.

Työelämää (ja toivottavasti myös hyvinvointia) kohti

Hyvinvointiteemalla jatketaan tänäkin vuonna. Sitten viime kirjoittaman olen ilmoittautunut mukaan YTHS:n opiskelijaraatiin ja saanut ainejärjestön hallituksessa juuri ne pestit, jotka halusin, eli lehden päätoimittajan lisäksi minusta tuli edunvalvoja. Päätin myös lähteä mukaan humanistisen osaston työelämäyhteistyön opiskelijaryhmään, sillä uudenlaisen työkokemuksen lisäksi haluaisin jollain tavalla olla mukana tuottamassa uusille humanistiopiskelijoille sellaista uranäkymiä avartavaa kokemusta, jonka itse sain Humus-hankkeen ansiosta.

Vuoden alku on siis sisältänyt ja tulee sisältämään paljon kokouksia, perehdytyksiä ja koulutuksia. Aikataulu on yllättävän täysi, vaikka en ole aloittanut yhtään uutta kurssia! Podcast-kurssin (joka sekin on melko projektimuotoinen) lisäksi olen jatkanut karjalan sanalipputyötä. Keväälle en varaa kuin yhden tai kaksi uutta kurssia, sillä maisteriopinnot alkavat olla gradua lukuun ottamatta loppusuoralla. Vaikka kiinnostavia kursseja on tarjolla, tuntuu tärkeältä pitää työmäärä kevyenä, jotta ehdin huilata rankan syksyn jälkeen ennen kevään työharjoittelua. Sitä paitsi valmistumisen jälkeen on aivan mahdollista suorittaa opintoja, jotka nyt jäävät käymättä. Siksi olen päättänyt omistaa ajan ennen gradua kaikenlaisille työelämäkuvioille.

Tähän vuodenaikaan herätysvalo ja kirkasvalo ovat ystäviä.

Olen aika innoissani tulevasta työharjoittelusta! Sovimme eilen harjoittelun ohjaajan kanssa, että pääsen työssäni analysoimaan kyselytuloksia sekä raportoimaan ja viestimään niistä. Työssä pääsen tutustumaan paikalliseen järjestökenttään ja järjestötyöhön. On mukava päästä hyödyntämään sekä suomen kielen että sosiologian opinnoissa oppimaani. Esimerkiksi kyselytulosten analyysi ja Excelin käyttö eivät tule aivan puskista. Lisäksi saan opetella Webropol-työkalun käyttöä ja kokeilla viestintään liittyviä tehtäviä, kuten kyselyn tulosten esittelyä yleisölle.

Tulosten esittelystä puheen ollen ensi kuun alussa minun on tarkoitus mennä Kiveli-hankkeen aloitustapahtumaan esittelemään lyhyesti kandidaatintutkielmani tuloksia. Odotan tilaisuutta jännityksellä (vaikka en ole omasta puheenvuorostani niinkään innoissani kuin kauhuissani). On mukava päästä tapaamaan tutkijoita ja kuulla, miten hankeen on tähän mennessä suunniteltu etenevän.

Ruatuo tulou kuin korvošta kuatau, opaštuja toĺkko läsiy ta ruatau*

Tänään alkoi karjalan kielen viikko, ja sen kunniaksi voisin alkukevennyksenä hieman kertoilla työstä tutkimusavustajana karjalan kielen parissa. Eli työ vihdoin järjestyi lokakuussa. Kävimme silloin opiskelukaverini kanssa työmatkalla Kotuksessa ja perehdyimme sanakirjatyöhön parin päivän ajan. Kotukseen tutustuminen oli hienoa, ja olisin mielelläni viettänyt siellä pidemmänkin aikaa. Löysimme Kotuksen kirjastostakin professoriemme aikanaan kirjoittamia pro graduja. Ikävää, että Kotus joutuu juuri nyt mullistuksen alle, kun se jaetaan kahtia virastouudistuksessa!

Sanakirjatyön tarkoitus on hakusanoittaa digitoituja sanalippuja ja liittää ne oikeaan artikkeliin sähköisessä karjalan kielen sanakirjassa. Tekniset ongelmat tuovat oman haasteensa työhön, mutta itsenäinen sanakirjatyö on varsin mielenkiintoista. Siinä tarvitaan karjalan kielen ymmärrystä, välillä kielitajua ja välillä kielen rakenteen ymmärrystä, taitoa käyttää karjalan kielen sanakirjaa sekä kykyä lukea mitä omituisimpia käsialoja! (Alla olevassa esimerkissä on lukijaystävällinen sanalippu konekirjoituksella.) Työporukka on mukava, ja kommentteja ja apua epäselviin tapauksiin sekä tietoteknisiin ongelmiin on tarjolla.

Mutta mitäs muuta kuin karjalan kieltä? Syksyn aikana on tapahtunut paljon sellaista, mistä olen halunnut kirjoittaa blogiin, mutta aikaa ja jaksamista ei ole ollut. Minua hiukan huvittaa se, että edellisen tekstini aihe on hyvinvointi. Siitä alkaa nimittäin olla pahasti puutetta. Syynä on muun muassa kolmannen koronataudin jälkeen alkanut long covid -oireilu (jota kaamosaika ei ainakaan ole parantanut) yhdistettynä hillittömään työmäärään. Onneksi tilanne on väliaikainen, oletettavasti myös koronan osalta.

Syksyn työmäärää on kasvattanut paitsi tuo karjalan kielen sanakirjatyö, myös päätös osallistua projektityön kurssille, jolla tuotetaan Huhuja humanisteista -podcastille toinen kausi opiskelijavoimin. Kumpaakaan tilaisuutta ei voinut jättää käyttämättä! Vastapainona tein kuitenkin päätöksen lopettaa sivutyö henkilökohtaisena avustajana, kun karjalan sanakirjatyö varmistui. Päätös mahdollisti myös sosiolingvistiikan lähikurssille osallistumisen, mistä olen todella iloinen. Kurssin työtavat ovat olleet kiitettäviä, ja huomaan, että kurssilla on pyritty ottamaan huomioon aiemmin käyty keskustelu yhteisöllisyydestä. Sopivat ryhmätehtävät sekä akateeminen keskustelu ovat olleet antoisa tapa oppia mielenkiintoisesta aiheesta. Loppututkielmassa saan jatkaa kieli ja luokka -aiheen parissa.

Nyt lähiopetukset alkavatkin olla lopussa, ja edessä on lähinnä itsenäisiä hommia: sanakirjatyötä sekä pari pienoistutkielmaa ja kurssin lopputyötä. Hommat ovat onneksi sisällöltään mitä mielenkiintoisimpia. Aivot eivät valitettavasti vain toimi täydellä teholla, joten odotan jo joululomaa, jolloin saan vetäytyä viikon ajaksi yksinäiselle kissanhoitoretriitille.

Onneksi myös ensi vuonna on luvassa kaikkea kivaa. Alan vihdoinkin ainejärjestömme Täky ry:n hallitushommiin (harkinta-aikaa tarvittiin näköjään kolme vuotta). Haluaisin toimia Itäkynä-lehden vastaavana. Toivon myös, että sanakirjatyö jatkuu vielä ensi keväänä, sillä syksyllä sille on ollut harmillisen vähän aikaa. Lisäksi haluaisin jollain tavalla päästä mukaan vuoden alusta starttaavaan kielen ja luokansuhdetta käsittelevään hankkeeseen (virallisesti se on nyt nimeltään Kielellinen variaatio, yhteiskuntaluokka ja eriarvoisuuden kokemukset Itä-Suomessa).

Kesällä taas olisi tarkoitus suorittaa asiantuntijan työharjoittelu. Tämän päivän olenkin käyttänyt työharjoitteluasioihin. Yliopiston harjoittelutuet ensi vuodelle tulivat juuri hakuun, mutta ensin minun täytyi hakea luopumista pedagogisten opintojen sivuaineoikeudesta. Opettajalinjan opiskelijoille ei nimittäin myönnetä harjoittelutukea! Ehdin vihdoin lähettää hakemuksen myös itse työharjoittelupaikkaan, Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistykselle, jonka työelämäesittelystä päälle vuosi sitten kirjoitin tähän blogiin. Yhdistyksen edustaja oli paikalla myös marraskuun alussa järjestetyssä humanistisen osaston työharjoittelutapahtumassa. Kävin silloin esittäytymässä ja keskustelemassa alustavasti työharjoittelumahdollisuudesta touko–kesäkuulle.

Kaiken tämän lisäksi pääsen keväällä hommiin myös kaupungin tarkastuslautakunnan varajäsenenä. Näyttää siltä, ettö ensi keväälle ei passaa rohmuta opintoja. Huomenna olisi tarkoitus selvittää hops-ohjaajan kanssa, mitä kaikkea voin mahduttaa maisteriopintoihini ja mistä kaikista yllämainituista on mahdollista saada opintopisteitä.

Mutta nyt kirjallisuuden analyysi- ja menetelmäharjoituskurssin loppututkielman pariin. Muistaakseni olen vannonut, etten koskaan ala tulkita (post)modernia kirjallisuutta, enkä koskaan lakkaa kytkemästä teoksia yhteiskunnalliseen kontekstiin, mutta tässä sitä vaan väännetään narratologista tutkimusta Pirkko Saision teoksesta. Tämän kurssin jälkeen kirjallisuuden aineopinnot ovat nekin vihdoin purkissa.

*Työtä tulee kuin saavista kaatamalla, opiskelija vain sairastelee ja työskentelee.

Hyvinvoinnista

Maisteriopintojen aika! Olen karsinut jonkin verran opintoja pois, ja tälle syksylle suunnitelmissa on vain neljä kurssia. Eniten odotan sosiolingvistiikan kurssia, joka valitettavasti ajoittuu niin, etten pääse varsinaiselle luentokurssille. Lisäksi luvassa on suomen kielen syventävien opintojen johdantokurssi, viimeinen kirjallisuuden aineopintojen kurssi ja hiukan sosiologiaa. Odotan myös kuulevani pian professorista, jolta tiedustelin keväällä karjalan kielen sanakirjatyöskentelystä. Luvassa on siis ensimmäinen palkallinen oman alan työ tai harjoittelu (jos nyt Valmennuskeskuksen keikkoja ei lasketa). Syksyn tavoite on joka tapauksessa ottaa opintojen osalta nyt hiukan rennommin. Kolmen vuoden intensiivinen opiskeluihin uppoutuminen alkaa tuntua jo omassa fyysisessä hyvinvoinnissa, etenkin kandikevään epäergonomia ja hampaiden kiristely. Lukuvuosi alkaakin ensi maanantaina mainiosti botoxilla purentalihaksiin. :)

Hyvinvoinnin edistäminen tuntuu olleen ikään kuin loppukesän teema. Eksyin kuuntelemaan äänikirjana Miksi nukumme -teoksen, jossa neurotieteilijä Matthew Walkerin esittelee kiinnostavasti ja monipuolisesti riittävän ja laadukkaan unen hyötyjä sekä univajeesta koituvia haittoja. Tietokirjaksi teos oli varsin mukaansatempaava, vaikken itse uniongelmista kärsikään. En tingi unestani, osin ehkä siksi, etten herkkänä ihmisenä siedä univajeesta koituvaa olotilaa.

Etäopintojen aikana oivalsin käytännössä sen, että voin paremmin, kun saan itse määritellä oman rytmini. Luonnollinen unirytmini on himpun verran myöhäisempi kuin suurimmalla osalla ihmisistä: olen iltaihminen, ja uni ajoittuu parhaiten välille 23.30–10.00. (Rytmi riippuu hiukan vuodenajasta.) Lisäksi nukun lähes päivittäin iltapäivänokoset tai ainakin vaivun jonkinlaiseen lounaanjälkeiseen koomaan. Kun saan perinteisen kello 8–16-työrytmin sijaan päättää rytmini itse, voin työskennellä silloin, kun olen virkeimmilläni. Iltaihmisyydellä on myös etunsa: saan esimerkiksi yöajan palkkaa opiskelujen ohella tekemästäni työstä kello 21:n jälkeen. Olisipa hienoa, jos tulevaisuudessa saisin elää niin, ettei kukaan odottaisi minun tekevän aivotoimintaa vaativaa työskentelyä ennen kello kymmentä.

Noh. Hyvinvointilinja jatkui, kun ostin ensimmäistä kertaa opintojeni aikana lukuvuodeksi oikeuden Sykettä-korkeakoululiikuntaan. Fyysisen hyvinvoinnin lisäksi olen pohtinut myös henkisen hyvinvoinnin asioita. Osallistuin esimerkiksi oppiaineemme sisällä heränneeseen yhteisöllisyyskeskusteluun sekä yliopiston järjestämään Jaksaa,Jaksaa! Jaksaako? -keskustelutilaisuuteen, jossa käytiin läpi opiskelijoiden ja henkilökunnan jaksamista ja hyvinvointia. Molemmissa keskusteluissa yhteisöllisyyden puute liitettiin henkisen hyvinvoinnin romahtamiseen. Ja niinhän se on, että fyysinen, henkinen ja sosiaalinen hyvinvointi kietoutuvat yhteen.

Jaksaa, Jaksaa! Jaksaako? -tilaisuudessa oli paikalla mm. sosiaali- ja terveysministeri, Itä-Suomen yliopiston opintopsykologi ja opiskelijoiden ja henkilökunnan edustajia. Tapahtuma oli ehdottomasti tarpeellinen, mutta hiukan puutteellisella tavalla järjestetty. Tilaisuuteen ei esimerkiksi ollut etäosallistumismahdollisuutta, mikä olisi ennen lukukauden alkua voinut tuoda vielä muilla paikkakunnilla kesää viettäviä opiskelijoita paikalle. Tilaisuudesta ei myöskään tiedotettu esimerkiksi viikkotiedotteessa. Jonkin verran porukkaa joka tapauksessa eksyi paikalle, ja tilaisuudessa virisi aiheesta hyvää keskustelua. Harmillisesti keskustelu jäi kuitenkin lyhyeksi, kun aika loppui kesken.

Tilaisuudessa puhuttiin matalan kynnyksen keinoista puuttua opiskelijoiden ja henkilökunnan mielenterveysongelmiin ja muihin ongelmiin. Myös suorittamisen ja kilpailemisen kulttuurin muuttamisesta oli puhetta. Oma mielipiteeni on, että kaikki ongelmat ovat suoraa seurausta aiemmin tehdyistä taloudellisista päätöksistä. Vika on kilpailukapitalismissa, joka tunkee lonkeronsa sellaisiin paikkoihin, joihin se ei kuulu, esimerkiksi juuri kasvatus- ja koulutusmaailmaan. Päiväkotiryhmät ovat kestämättömän suuria ja erityisen tuen oppilaan laiminlyödään resurssien (lue: rahan) puutteessa. Yliopistokin tienaa elantoaan puskemalla valmistuneita ulos kiihtyvää tahtia. Kun henkilökunnan resurssit päiväkodeissa, koulutusmaailmassa ja sotepalveluissa ovat rajalliset, ei lasten/opiskelijoiden ongelmiin kyetä puuttumaan ajoissa.

Ongelmat kasaantuvat koko koulutuspolun ajan, ja usein romahdus tapahtuu sitten aikuisuuden kynnyksellä. Yliopisto on monelle nuorelle melkoinen muutos. Sen lisäksi, että edessä saattaa olla ensimmäinen muutto pois kotipaikalta ja itsenäistyminen arjessa, myös opinnot vaativat älyttömän määrän itseohjautuvuutta. Ei ihmekään, jos voimat loppuvat kesken. Uupumista tietenkin tukee kulttuuri, jossa hyvä opiskelija on aktiivinen ja mukana kaikessa mahdollisessa, ettei vain fomo pääse iskemään.

Tämä suorittamisen kulttuuri on kyllä tympeä juttu. Minä olen ollut omalla hyvinvointipolullani nelisen vuotta, ja edelleen yhteiskunnan kollektiivinen ääni joskus syyllistää minua valinnoistani: sinun pitäisi tehdä jotain hyödyllistä, alkaa vaikuttamaan ja osallistumaan, tehdä enemmän, pystyä siihen ja tähän… Osaan hiljentää sen äänen, ja toivoisin, että moni muukin pystyisi samaan eikä uupuisi mahdottomien vaatimusten alla. On väärin, että opiskelu tai työ, jonka pitäisi olla vain yksi elämän osa-alue, uuvuttaa ja sairastuttaa ihmisen.

Valitettavasti juuri nuoret ovat riskiryhmässä uupua muun muassa edellä mainittujen ongelmien takia. Lisäksi heitä ajavat synkät tulevaisuudennäkymät ja taloudellinen paine työskennellä opintojen ohessa. Nuoret eivät myöskään aina kykene aikuisten tavoin arvioimaan omia rajojaan tai sitä, ovatko työn tai opintojen vaatimukset asianmukaisia.

Voin sanoa suoraan, etten olisi kyennyt näihin opintoihin, jos olisin siirtynyt yliopistoon suoraan ammattikoulusta. Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että yliopistosta saa paljon enemmän irti vasta hiukan vanhempana ja kokeneempana. Täysin vallalla olevan agendan vastaisesti tsemppaan nuoria ihmisiä pitämään välivuosia ja kokeilemaan jotakin muuta. Vuodet ovat parikymppisenä paljon pidempiä kuin nyt kolmekymppisenä. Kannattaa käyttää ne pitkät vuodet johonkin muuhun kuin suorittamiseen. Opiskella ja työskennellä ehtii sitten myöhemmin, eikä se tunnu yhtä pelottavalta raatamiselta, kun perustana on jonkin verran elämänkokemusta.

Kandiopintojen päätelmät

Tänään onkin hyvä päivä kirjoitella pohdintoja siitä, miten elämä on kolmen opiskeluvuoden aikana muuttunut. Vietin nimittäin iltapäivän Humanistit uudistuvassa työelämässä -hankkeen päätöstilaisuudessa. HUMUS-hanke on ollut käynnissä koko sen ajan, jonka olen opiskellut yliopistossa, ja olen osallistunut muun muassa sen järjestämiin työelämätapahtumiin. Hankkeen päätöstilaisuudessa saimme kuulla työelämän, maakunnan ja yliopiston edustajien puheenvuoroja ja paneelikeskustelua.

Vaikka HUMUS-hankkeen järjestämät työelämätapahtumat ovat avartaneet ajatustani humanistin työstä, yllätyin siitä, miten negatiivinen kuva itselläni edelleen oli humanistien (siis erityisesti generalistien) työllistymisestä.  Antero Puhakan humanistien työllistymisestä kokoamat tilastot muuttivat ajatustani: asiantuntijat ja erityisasiantuntijat näyttävät työllistyvän yllättävän hyvin.

Tapahtumassa tuli vahvasti esille se, että työelämä kaipaa humanistien erityisosaamista. Tämä erityisosaaminen koostuu taidoista, jotka usein sivuutetaan, joita pidetään itsestäänselvyyksinä tai toisarvoisina: muun muassa vuorovaikutustaidoista, viestintäosaamisesta, tekstien ja suurten kokonaisuuksien hallinnasta, empatiasta ja hyvästä johtajuudesta. Joskus pääsee itseltänikin unohtumaan, kuinka hyödyllistä on hallita monia noista osa-alueista.

Oli kiinnostavaa kuulla työelämän edustajien ajatuksia hankkeesta. Hanke tuntui muuttaneen myös heidän kuvaansa humanisteista ja humanistisesta osaamisesta. Pääsinpä juttelemaan tilaisuudessa myös Joensuun kauppakamarin edustajan kanssa. Oli mukava saada kannustusta ja päästä reflektoimaan sitä, millainen oma urapolku ja opintopolku on ollut.

Tuo juttutuokio innosti minut miettimään tarkemmin yliopisto-opintojen merkitystä elämässäni. Kolmessa vuodessa on tapahtunut paljon. Hain yliopistoon päädyttyäni työelämässä burnoutin partaalle. Kun aloitin opinnot syksyllä 2019, koko yliopistomaailma oli minulle tuntematon. Edellisistä opiskeluista oli vierähtänyt aikaa, ja aluksi minua jännitti, jaksanko opiskella täyspäiväisesti. Unelma-ala ja kiinnostavat aiheet imaisivat kuitenkin heti mukaansa.

Opintojen alusta asti epäilin suunnitelmaani opiskella opettajaksi. Niissä hommissahan olin väsynyt, eikä pedagogiikka kiinnostanut niin paljon kuin monet muut tieteenalat. Päädyin opiskelemaan pedagogisten sijaan sosiologiaa, karjalan kieltä ja kulttuuria sekä venäjää. Nyt olen erittäin tyytyväinen valintaani jättää pedagogiset opinnot hautumaan.

Itsetuntemukseni on parantunut kolmen vuoden aikana huimasti. Koronapandemia on siltä osin ollut minulle suuri onnenpotku (tunnustan etuoikeuteni). Viimeistään etäopiskeluaika auttoi tiedostamaan, etten ole muuten vaan burnout-herkkä, vaan minut väsyttää pääasiassa sosiaalinen kuormitus ja aistikuormitus. Saatan työskennellä rauhallisessa ympäristössä tekstien parissa tuntikausia päivässä väsymättä, etenkin jos saan itse päättää työskentelyaikani. Uratavoitteekseni onkin tullut löytää sellainen työnkuva, jossa minun ei tarvitse pelätä väsymistä.

Kuten HUMUS-hankkeen päätöstilaisuudessa muille kerroin, tuntuu että opintojen alussa olin näköalattomassa häkissä, jossa tulevaisuuden ainoa työllistymismahdollisuus oli opettajaksi ryhtyminen. HUMUS-hankkeen työelämäesittelyt ovat muuttaneet näkökulmaa perusteellisesti. Päätöstilaisuudessakin tuli ilmi, että työelämän edustajat ehkäpä yliarvioivat opiskelijoiden tietoja työllistymismahdollisuuksista ja työelämästä. Taloudellisen turvan hakemista ei keskusteluissa oikeastaan käsitelty, vaikka se on aika oleellinen asia, kun opiskelija miettii uravalintaansa.

Olen itsekin turvallisuushakuinen ihminen, mutta taloudelliselta kannalta minulla on erilainen vapaus moneen muuhun verrattuna. En esimerkiksi joudu miettimään rahan riittämistä perheen perustamiseen tai asunnon hankintaan. Mutta olen kyllä tyytyväisempi ja rauhallisempi silloin, kun tulevaisuudensuunnitelmat (tai ainakin tulevaisuuden mahdollisuudet) ovat jollain tasolla selvillä.

Nyt olen siinä mielessä onnellisessa tilanteessa, että kandidaatintutkielman tekeminen on avannut oven kielen ja luokan tutkimukseen. Kieli ja luokka -tutkimusverkosto (jolta sain kandini aineiston ja aiheen) on nimittäin saanut rahoitusta ensi vuonna Pohjois-Karjalassa alkavalle hankkeelle. Näyttää siltä, että tuleva gradun teko sijoittuu ajallisesti melko mainioon hetkeen. Ehkäpä hanke johtaa minut tutkimustyön pariin pidemmäksikin aikaa.

Vaikka tutkijan työ vetää puoleensa, ei unelma omasta kirjaprojektista ole kadonnut mihinkään. Tämä kesä tuntuu ikään kuin viimeiseltä mahdollisuudelta edistää omaa projektiani ennen maisteriopintoihin uppoutumista. Siispä en ole varannut tälle kesälle ylimääräisiä opintoja, töitä tai harjoitteluita.

Elämä tuntuu tällä hetkellä melko hyvältä ja tasapainoiselta. Stressi on väistynyt sitä mukaa, kun olen saanut kevään opintoja purkkiin. Vielä viimeinen iso suoritus on jäljellä: kandidaatintutkielma on tarkoitus palauttaa sunnuntaina. Sitä voi jo vähän juhlistaakin!

Loppusuoralla

Tuntuu kuin viimeisimmästä kirjoituksesta olisi pitkäkin aika; parin kuukauden aikana olen muuttanut, ja opintojen tilanne on aivan erilainen. Kandintutkielma alkaa nimittäin olla loppusuoralla (kuten muutkin opinnot), ja valon lisääntyminen on tuonut energiaa, jolla lukukauden jaksaa paahtaa loppuun.

Sain maaliskuussa anottua tutkielman seminaarikäsittelylle hiukan lisäaikaa, ja kuroin kiinni muuttoon ja prokrastinaatioon kuluneen ajan. Hiukan keskeneräinen työni käsiteltiin eilen seminaarissa, ja sain paljon palautetta, jonka avulla on helpompi jatkaa työskentelyä tutkielman parissa.

Kaiken kaikkiaan kandin tekeminen on vaikeuksista huolimatta ollut antoisaa. Toivon, että voisin tulevaisuudessa toimia tutkimustyön parissa. Tämä harjoitustyö on opettanut minulle paljon muun muassa seuraavista asioista:

·      Keskeneräisyyden sietäminen

Diskurssianalyysi ei todellakaan ole suoraviivainen menetelmä. Siinä hyödynnetäänkin hermeneuttisen kehän ajattelua, jossa kokonaisuus saa merkityksensä osien kautta, ja osat kokonaisuuden kautta. Esimerkiksi varsinaiset konkreettiset menetelmät saatoin valita vasta, kun olin tutustunut tutkimusaineistoon ja teoriaan, joiden avulla aloin hahmottaa aineistosta jotain oleellista. Aineistolähtöisessä tutkimuksessa on lisäksi ollut pakko opetella sietämään sitä, ettei aluksi tiedä, mihin suuntaan tutkimus on menossa.

·      Palautteen ja keskustelun merkityksen arvostaminen

Olen varsinkin nuorempana ollut luonteeltani sellainen, etten mielelläni ole esitellyt itselleni tärkeitä kirjallisia tuotoksia toisille ihmisille. Opintojen aikana, ja varsinkin nyt kandiseminaareissa olen huomannut, että ammattilaisten ja vertaisten palaute on äärimmäisen tärkeää. Kun on tuijottanut omaa työtään joka päivä viikkojen ajan, tulee välillä sellainen olo, ettei ole aavistustakaan, mistä aloittaisi, mitä kannattaisi tehdä ja onko missään aiemmin tehdyssä mitään järkeä. Oma työ saattaa helposti jumiutua, mutta toisten antama konkreettinen palaute auttaa pääsemään eteenpäin. Ehkä tämä kokemus madaltaa myös lähivuosina edessä olevaa kynnystä tarjota tekstejäni kustantajalle. Olen tyytyväinen, että olen päässyt lukemaan ja arvioimaan toisten tutkielmia. Ryhmämme tutkimusaiheet ovat erilaisia, ja on kiinnostavaa oppia uutta sellaisista suomen kielen alueista, joihin ei ole itse juuri perehtynyt.

·      Rajaaminen

Tutkimuksen tekeminen on sen verran uutta, että aikatauluttaminen on välillä tuottanut vaikeuksia. Olen oppinut, että pelkälle pohdiskelulle on annettava aikaa, sillä tutkimuksen oivallukset eivät synny pakottamalla. Esseillä ja muilla töilläni on usein tapana paisua, ja niinhän se kävi kandinkin kanssa. Minun oli vaikea valita olennaisia lähdeteoksia, etenkin koska aihe on sellainen, josta aiempaa tutkimusta ei ole. Käytin paljon aikaa teosten lukemiseen, ja jouduin harjoittelemaan tietynlaiseen asiassa pysymiseen. Lukeminen tiedonhakun vuoksi on hyvin erilaista toimintaa kuin vaikkapa tietyn teoksen pänttääminen tenttiin. Tarkoitus on kuitenkin etsiä tietoa rajatusta aiheesta, ja monia teoksia ja teosten osia joutuu jättämään lukuaikataulun ulkopuolelle. Luin ja tein muistiinpanoja monista sellaisista aiheista, joita en lopulta tarvinnut tutkimuksessani. Niistä saattaa kuitenkin olla hyötyä myöhemmin,kun jatkan aiheen parissa. Ja ehkäpä osaan jatkossa rajata aiheeni tiukemmin.

Nyt on aika pitää pieni tauko tutkielmasta ja tehdä muita rästiin jääneitä kursseja. Tauon jälkeen aion tehdä työhön ehdotetut muutokset ja pyytää vielä kandin aiheen tarjonnutta professoria antamaan palautetta työstä. 

Kandimietelmiä

Kaamosmasennus on väistynyt valon lisäännyttyä, mutta kandin tekeminen on ollut melkoista viivyttelyä. Alkaa tuntua, että minulla on tällä hetkellä liikaa itsenäisesti ja kirjoittamalla suoritettavia kursseja. Olen aloittanut sukupuoli ja kieli -esseen tekemisen uudestaan, ja valitettavasti sosiologian teoriakirjallisuus -kurssi, jonka olisin halunnut suorittaa kirjatenttinä, oli sivuaineopiskelijalle mahdollinen vain oppimispäiväkirjasuorituksena. Lisäksi ensi kuussa koittaa jälleen kerran muutto, jonka järjestelyt vievät aikaa ja energiaa.

Kandin pohjatyö on kuitenkin edennyt. Olen tammikuun aikana lueskellut paljon aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja tehnyt muistiinpanoja. Suomalainen asennetutkimus ja murretutkimus ovat tulleet tutummaksi. Lisäksi olen lukenut esimerkiksi englanninkielisiä tutkimuksia luokkien puhetapojen erosta. Seuraavaksi olisi tarkoitus tutustua syvemmin suomalaisen luokkarakenteen tutkimukseen ja luokkateorioihin sekä asennetutkimuksen lähtökohtiin. Onneksi sukupuoli ja kieli -kurssi sekä sosiologian kurssi tukevat jonkin verran kandia – ja toisin päin.

Tutkimuskirjallisuuden lisäksi olen tutustunut myös menetelmiin, ja aineiston ja tutkimuskysymysten lähestyminen diskurssianalyyttiselta pohjalta tuntuu hedelmälliseltä. Diskurssintutkimuksessa aineisto on väline tutkia jotakin suurempaa ilmiötä, tässä tapauksessa käsityksiä luokan ja kielen suhteesta. Diskurssintutkimus ponnistaa sosiaalisesta konstruktivismista, joka näkee merkitysten olevan etupäässä sosiaalisesti kielenkäytössä rakentuvia. Diskurssinäkökulma siis kysyy, mitä kielellä yritetään rakentaa; tutkielmani kannalta tämä tarkoittaa sen selvittämistä, millaisilla kielellisillä keinoilla kielen ja luokan sidonnaisuutta rakennetaan, ja millaisia merkityksiä kielen ja luokan suhteeseen liitetään.

Diskurssintutkimuksessa monitahoinen konteksti voi merkitä kaikkea toisista teksteistä yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Tutkielmani kannalta oleellisia konteksteja ovat esimerkiksi luokkien murros sekä kieliasenteet. Aion tutustua myös historialliseen kontekstiin eli siihen, miten luokkien ja kielten suhdetta on käsitetty vuosikymmeniä aiemmin. Tutkimus, eli aineistonkeruu ja -käsittely on myös konteksti. Ottamalla aineiston tausta tarkasteltavaksi tutkielmassani minun olisi mahdollista kehittää kyselytutkimusta kielen ja luokan suhdetta selvittävänä aineistonkeruumenetelmänä.

Diskurssintutkimus on myös keskustelua muiden kanssa: ja sitä olenkin tutkimustyötä harjoitellessa kaivannut, keskustelua ja uusia näkökulmia. Onneksi huomenna on kandiseminaari, ja tarkoitus olisi myös pitää palaveria professorin kanssa.

Aineiston Excel-muoto vaikeuttaa konkreettista käsittelyä, mutta joitakin teemoja kyselyn vastuksista olen kuitenkin hahmotellut mielessäni ja paperilla. Onneksi pian alkaa tilastokurssi, jossa Excel-taidot toivottavasti harjaantuvat sen lisäksi, että pääsen piiiiitkästä aikaa tekemään jotain erilaista. Minusta tuntuu, että tarvitsisin aineiston lajittelua varten jonkin koodausohjelman, jotta näkisin, esiintyvätkö ajattelemani teemat vastauksissa niin usein kuin mututuntumalla ajattelen. Aineiston koko ainakin vaikuttaa riittävältä; laadullisessa analyysissa aineiston määrää tärkeämpi on saturaatio, eli se, että samansuuntaiset ilmiöt alkavat toistua aineistossa.

Katsotaan, mitä tästä tulee! Kaikki tuntuu vielä melko epäselvältä, mutta sekin taitaa olla yksi diskurssianalyysille ominainen juttu.

Kandi kaamoksessa

Pari kuukautta on pyörähtänyt sitten viime kirjoittaman. Olen tässä välissä ehtinyt jo vaihtaa kandin aihettakin. Aineistonkeruu ei nimittäin ottanut tulta alleen, joten en päässyt alkuperäisessä suunnitelmassani ajoissa eteenpäin. Kandia tukevien kurssien, kuten fennistiikan tutkimustaitojen, kielitieteen tutkimussuuntausten ja tiedonhakukurssin tehtävien palautuspäivät soljuivat vastaan hieman liian nopeasti, vaikka tarkoitus olisi, että kurssien tehtävät auttaisivat kandia eteenpäin. Siispä tutkimusaiheen olisi hyvä tässä vaiheessa olla jo lyötynä lukkoon.

Mielestäni kandintutkielman aikataulu onkin suunniteltu huonosti; aihe olisi saanut olla jo keväällä alustavasti mietittynä. Vasta tänä syksynä alkanut fennistiikan tutkimustaitojen kurssi tarjosi kattavampaa esittelyä mahdollisista aiheista. Olisi ollut mukavampi kuulla aiheista jo keväällä, niin olisi ehtinyt kesän aikana pohtia vaihtoehtoja. Aiheen valinta vie kuitenkin aikaa, mutta niin vie myös aineiston, aineistoon perehtyminen, tarkkojen tutkimuskysymyksien muotoutuminen, lähteiden etsintä ja uuden tiedon sisäistäminen. En kuitenkaan harmittele sitä, että aihe meni vaihtoon. Ehkä alkuperäisestä ideasta on myöhemmin hyötyä. Ja ainakin opin uutta, kun kokeilin lomakkeen luomista tutkimuslupaa ja taustatietojen keruuta varten.

Uusi tutkimuskohde pitäytyy samassa aihepiirissä kuin edellinen, eli yhteiskuntaluokan ja kielen suhteessa. Vaihdoin aineistonkeruun vaivan kieltä ja luokkaa tutkivan hankkeen tuottamaan valmiiseen kyselyaineistoon. Tarkoitukseni on sen pohjalta selvittää, millä tavalla ihmiset hahmottavat yhteiskuntaluokan, murteen ja kirjakielen suhdetta. Olen viime päivinä tutustunut aineistoon ja kirjoittanut tutkimussuunnitelmaa. Tutkimussuunnitelma on auttanut hahmottamaan tutkielman vaiheita ja jäsentämään työtä pienemmiksi palasiksi.

Oman mukavuutensa kaikkeen tuo kaamosmasennus, jota ilman olen useamman vuoden selvinnyt (eikä ole ollut ikävä). Mutta tämän syksyn aikana on tuntunut, että hommaa on ollut jaksamiseen nähden liikaa. Vaikka syksyn kursseista livvinkarjala, kirjallisuus ja sukupuoli ja fennistiikan tutkimustaidot (sekä ihan pian myös venäjä) ovat alta pois, tuntuu ettei jaksa sitäkään vähää, mitä lopuilla kursseilla olisi loppusyksyksi jäljellä. Olenpa luvannut vielä joulukuussa tehdä pienen urakan Valmennuskeskuksellekin.

Nyt on tärkeää viilata aikatauluja niin, että palautuminen on mahdollista. Pyysin jo lisäaikaa joillekin tehtäville. Valmennuskeskuksen homma (lue: parempi toimeentulo) on etusijalla verrattuna itsenäisesti suoritettaviin kursseihin, joten sukupuoli ja kieli -kurssin essee, jota olen alkusyksyn muun lomassa tehnyt, on nyt tauolla. tehtävät edistyvät hitaasti mutta varmasti, vaikka tekisikin puoliteholla.

Itse kandin tekeminen tuntuu edelleen jännittävältä, hauskalta ja kiinnostavalta. Se yhdistää kiinnostuksenkohteeni ja opintoni, eli kielen ja sosiologian. On hienoa tutkia jotakin sellaista, josta suomeksi ja Suomessa on viime aikoina tehty hyvin vähän tutkimusta. Toisaalta juuri siksi tuntuu hankalalta löytää esimerkiksi lähteitä tai esimerkkitutkimuksia. Tässä vaiheessa kaamosmasennusta yön (ja päivänkin) pimeydessä iskee toisinaan myös ah niin ihana tunne siitä, etten tajua enää mistään mitään, enkä osaa tehdä koko kandia. Mutta se on vain tunne, ja se katoaa sitä mukaa, kun työhön uppoutuu. Sitä paitsi tämän harjoitustyön jälkeen osaan taas vaikka mitä uutta.

Taas työelämästä

Lukuvuoden alku on ollut melko vauhdikas. Silti kävin kuuntelemassa pari HUMUS-hankkeen työelämäviikon esittelyä. Toinen koski järjestötyötä Pohjois-Karjalan Sosiaaliturvayhdistyksessä ja toinen oli esitelmä freelancerina toimimisesta kustannusalalla.

Minusta näissä työelämäesittelyissä on aina mielenkiintoista kuulla erityisesti siitä, millaista polkua pitkin humanistit ovat päätyneet kyseisiin ammatteihin, ja millaisia heidän työtehtävänsä ovat. Molemmissa esittelyissä tuli ilmi, että verkostoituminen ja työharjoittelut olivat olleet työllistymisen kannalta tärkeitä askelia. Työnkuvat olivat puolestaan melko erilaisia, ja järjestössä erilaisia eri ammattinimikkeillä.

Olisin halunnut kuulla järjestössä työskentelystä hiukan tarkemmin, mutta kerrotun perusteella työ on monipuolista useiden verkostojen kanssa työskentelyä, välillä hektistäkin. Riippuen työnkuvasta järjestökentällä tarvitaan monia taitoja ja osaamista, jota ei saavuta pelkästään oman alan opinnoilla. Esittelijä suositteli kaikille kiinnostuneille projektiosaamisen opintoja, jotka antavat humanistille monipuolista osaamista tilastotieteestä markkinointiin. Olen niitä joskus selaillutkin ja suunnitellut käyväni maisterivaiheessa.

Kustannusalan freelancerin työnkuvaan kuului huomattavasti enemmän yksintyöskentelyä tekstin parissa, ja siksi se kiinnostaa minua. Kustannusalan esittelijöiden mukaan kustannustoimittajan tärkeimpiä taitoja ovat oman kielen monipuolinen osaaminen, aikataulussa pysyminen ja kääntämistyön kohdalla plussana tietenkin lähtökielen ja -kulttuurin osaaminen. Toisaalta ilmi tulivat myös yhteistyötaidot kirjailijan tai kääntäjän kanssa sekä tiedonhakutaidot.

Toinen esittelijä kertoi myös kääntämistyöhön tarkoitetuista apurahoista ja oman uransa alkuvaikeuksista: freelancerina palkka ei huimaa päätä, ja alalla jalkaa on hankala saada oven väliin. Silti itsenäinen työnkuva oman intohimon parissa alkoi houkuttaa. Vaikka olenkin vannonut, etten koskaan ryhdy yrittäjäksi, taidan nyt mennä lukemaan Humus-blogin tekstiä ”Olen freelancer.” Mutta mitä se oikeasti tarkoittaa?

Tässä vaiheessa opintoja tuntuu tärkeältä hahmottaa sitä, millaisia mahdollisuuksia humanistilla (ja siis minulla) on työelämässä. Tieto luo motivaatiota opintoihin, ohjaa valitsemaan oikeita kursseja ja sulattaa hiukan tulevaisuudenpelkoa. Yksi alanvaihdon pointti oli myös itselle sopivien työtehtävien löytäminen. Tuntui hyvältä, että kustannusalan freelancerina toimineella esittelijällä oli samankaltaisia kokemuksia kuin itselläni: hän oli ennen ammatin vaihtoa toiminut työssä, jonka koki liian kuormittavaksi.

On arvokasta kuulla jo valmistuneiden kokemuksia ja vinkkejä. HUMUS-hanke järjestää myös mentorointiohjelmaa, joka on tarkoitettu maisterivaiheen humanisteille. Mutta nämä asiat jääkööt hautumaan ensi vuoteen. Ensi viikolla on nimittäin aika keskittyä ensimmäiseen kandiseminaariin ja aiheen valintaan. Hyvää viikonloppua!

KANDI KANDI KANDI KANDI ja oikeastaan kaikkea muuta

Ensimmäinen opiskeluviikko takana!

Kesällä en edellisen tapaan opiskellut, vaan vietin aikaa oman projektini parissa. Huomaan olevani virkeämpi ja innokkaampi jatkamaan opintoja kuin viime kesän jälkeen. Odotan kandivuotta innolla ja jännityksellä. Osallistun syksyllä suomen kielen kandiseminaariin. Jos se ei vie mennessään, on vielä mahdollista vaihtaa pääaine kirjallisuuteen, jossa kandihommat alkavat vasta keväällä. Ovela valinta!

Syksyn ohjelmassa on paljon kandia tukevia kursseja, kuten kieli- ja käännöstieteen menetelmiä. Sivussa aion tehdä muutamia valinnaisia kursseja, joista kiinnostavin yhdistelmä lienee eri suomen kielen kurssi sukupuoli ja kieli sekä kirjallisuuden kurssi kirjallisuus ja sukupuoli. Valinnaiset teen itsenäisesti, sillä olen yrittänyt pitää etäopiskelun pääsääntöisenä opiskelutapanani. Kattaus on kuitenkin monipuolinen: on Zoom-luentoja, lähikursseja, esseesuoritusta ja kirjatenttejä. Sain juuri tänään suunniteltua loppuun syksyn opiskeluaikataulun, ja olen tyytyväinen, sillä päivät koostuvat aika lailla tasapuolisesti etäluennoista ja itsenäisestä työskentelystä. Näin perjantaisin ohjelmassa on lähiaamu kampuksella fennistiikan tutkimustaitojen parissa. Loppupäivän voin käyttää kaikenlaiseen pohdiskeluun ja kotitehtäviin… päiväunien jälkeen, tietenkin.

Aion osallistua syksyllä myös HUMUS-työelämäviikon tapahtumiin, eli yritysten ja työpaikkojen esittelyihin. Kesän aikana pääsin kurkistamaan omaa alaa sivuavaan työelämään, kun tein freelancerina opetusmateriaalia Valmennuskeskuksen verkkokursseille. Kyseessä oli itsenäinen urakkahomma, jossa sai käyttää luovuutta, kirjoitus- ja tiedonhankintataitoja, työelämässä kehittyneitä ohjaus- ja opetustaitoja, sekä loppuhuipennuksena ihanan systemaattisesti syöttää tehtävät järjestelmään. Ensimmäistä kertaa töissä oli olo, että tätä työtä voisin jaksaakin tehdä sen kahdeksan tuntia päivässä.

Jo lyhyt työpätkä toi sellaisen fiiliksen, että jotakin tällaista haluan tehdä lisää tulevaisuudessa. Tulevaisuuden epämääräisyyteen liittyvää ahdistusta on helpottanut myös omaan kirjoitusprojektiin pakeneminen sekä uusi, kiinnostava projektiehdotus, joka kylläkin sattuu hieman huonoon saumaan päällekkäin kiireisen kandivuoden kanssa.

Kesän aikana olen myös alkanut yhä enemmän arvostaa luovuutta ja intuitiota, tuota kapasiteettia, joka minulla on aikuisiällä usein jäänyt käyttämättä. Luovuus mahdollistaa asioiden uudenlaisen yhdistelyn, rajojen yli hyppelyn ja ylipäätään tulevaisuuden visioinnin. Intuitiivisella työskentelyllä voi tietyissä asioissa saada ratkaisuja nopeammin kuin järjellä rautalangasta vääntämällä. Luovuutta ja intuitiota tarvitaan aina loogisen ajattelun vastapainoksi. Vaikka tiede mielletään usein vain loogiseksi päättelyksi, ei edes puhtaan luonnontieteelliseen tutkimustyöhön liittyviä oivalluksia syntyisi ilman luovaa ajattelua.

Jollain tavalla miellän, että oppiaineina suomen kieli ja kirjallisuus tasapainoilevat noiden kahden tiedon luonteen välillä. Skaalan ääripäissä ovat kirjallisuuteen liittyvä intuitiivinen, tulkinnallinen tieto sekä kielitieteen luonnontieteellinen tieto. Samalla skaalalla tasapainoilen minäkin.

Olen joka tapauksessa antanut enemmän tilaa luovuudelle ja intuitiolle. Kaikkea ei tarvitse aina listata ja kategorisoida, kaikkea tekemistä ei tarvitse aina aikatauluttaa, eikä olla etukäteen suunnitelmaa a, b ja ö. Tämän oivalluksen vuoksi myös kandiahdistus on kutistunut pieneksi jännityksen palloksi. Kyllä se aihe selviää aikanaan, ja ehkä muuttuukin matkan varrella. Kaikki tiet johtavat Roomaan, tai toivottavasti ainakin valmistumiseen.

Valinnan vaikeus

Olen potenut viime aikoina massiivista kandiahdistusta. Olen kevään mittaan havahtunut siihen, että ensi lukuvuonna edessä on kanditutkielman teko, mikä tarkoittaa, että täytyisi valita kandin aihe (ja pääaine).

Olisipa kyseessä tosiaankin vain kandiahdistus, mutta oikeastaan stressi koskee koko tulevaisuutta. Koska olen alkanut pohtia tutkijan uran mahdollisuutta, haluaisin, että kandin aihetta olisi mahdollisuus laajentaa graduun, jopa väitöskirjaan saakka. Pitäisi siis valita tutkimusaihe, joka voi poikia lisää tutkimusta tai muita projekteja tai opetustehtäviä, joilla voisin tulevaisuudessa työllistää itseäni. Ja mikä tärkeintä, tutkimusaiheen tulee olla minua itseäni kiinnostava (mutta se ei sinällään ole suuri vaatimus).

Ajatuksissani kandin aihe tulee siis määrittämään tulevaisuuteni suunnan. Ei ihme, että stressaa. Nykyinen koulutukseni on viimeinen tilaisuuteni hankkia uusi ura; tämän jälkeen minulla ei enää ole enää varaa kouluttautua. Ala on intohimoni, ja koen että se on oman projektini ohella tärkein asia elämässä, ja siitä haluaisin siis myös repiä elantoni.

Ja nyt sitten itse tutkimusaiheen pohdintaan:

Minulla on tapana innostua uusista kursseista, mikä tarkoittaa sitä, että opintojen edetessä kandin (tai edes pääaineen) valinta on vain vaikeutunut. Viimeisimmäksi tässä keväällä innostuin nimistöntutkimuksesta, ja pyörittelin jopa mahdollisia tutkielman aiheita päässäni. Ehdotinkin nimistöntutkimuksen kurssin aikana tutkimusideaksi kasvispohjaisten, eläinperäisiä tuotteita korvaavien elintarvikkeiden tuotenimien tutkimusta. Minua kiinnostaisi myös kielelliseen valtaan liittyvä tutkimus, esim. eri sukupuolille kohdistettujen tuotteiden sukupuolittuneisuuden tutkiminen tai arvo- ja vastuullisuusmarkkinointi yritysten ja tuotteiden nimissä (esim.”luonnonystävän”, ”vihreä” ja ”eko” -liitteiset yritysten ja tuotteiden nimet).

Valitettavasti minulla ole kauhean suurta intohimoa yritystoiminnan tutkimiseen yhteistyössä yritysten kanssa, eikä kiinnostusta tutustua esimerkiksi markkinointiin, mistä varmasti olisi hyötyä tässä ideassa. Tutkimusaiheen olisi tietenkin hyvä olla sellainen, josta minulla on jo pohjatietoa. Opiskelen siis suomen kieltä ja kirjallisuutta sekä sivuaineina karjalaa ja sosiologiaa.

Olen koonnut 2 sivua pitkän listauksen mahdollisista kandinaiheista suomen kielessä tai kirjallisuudessa. En ala julkaisemaan koko listaa tässä, mutta sitä analysoituani tulin siihen tulokseen, että oikeastaan minulla on tietty hallitseva, itseäni kiinnostava näkökulmaa kieleen ja kirjallisuuteen aiheesta riippumatta: historiallinen ja yhteiskunnallinen näkökulma, erityisesti valtaan liittyvät kysymykset. Sosiologiasta sivuaineena saakin varmasti mielenkiintoista näkökulmaa lähes mihin tahansa tutkimusaiheeseen.

Historiallisen kiinnostuksen vuoksi haluaisin opiskella sivuaineena myös (Suomen) historiaa, mutta en usko, että minulla on siihen aikaa ainakaan kandiopintojen aikana.

Olisi kiinnostavaa tehdä myös karjalaan liittyvää tutkimusta, sillä se on paikallinen erikoisuus ja vasta nyt rakentumassa kunnolla oppiaineeksi. Karjalan maantieteellinen ja paikallishistoriallinen läheisyys itseen tekee siitä varmaankin niin kiinnostavan aiheen. Paikallisen historian lisäksi siinä kiinnostaa kulttuuri, kielen oppiminen, kielen historialliset vaiheet ja kielten sukulaisuus. Karjalaan liittyvät vahvasti myös valtakysymykset, sekä historialliset että kielellisiin oikeuksiin liittyvät sellaiset.

Ehkä täytyy suunnata amanuenssin puheille näine ajatuksineni viimeistään syksyllä.

Olen myös osallistunut pariin työelämäesittelyyn sitten viime kirjoittaman. Aiemmin keväällä järjestetty Humanisti Huipulle -tapahtuman yritysesittely ei antanut paljoakaan. Ehkä en innostunut, koska bisnesmaailma, konsultointi ja rahoitusala eivät ole koskaan olleet lähellä sydäntäni.

Sen sijaan Täkyn Excursion järjestämässä esittelyssä oli erittäin mielenkiintoinen viestintätoimisto Ellun kanat. Tämän muutostoimiston tarkoitus on auttaa yrityksiä viestintästrategiassa, mutta se auttaa toimijoita myös ottamaan yhteiskunnallista vastuuta, esimerkiksi tekemään ilmastotekoja ja viestimään vastuullisuudestaan.

Ellun kanojen idean vuoksi puhe sivusi paljon politiikkaa. Olen aina ollut kiinnostunut politiikasta enemmän tai vähemmän aktiivisesti, ja tällä hetkellä ehdolla kuntavaaleissa. Seuraan toista Ellun kanoja esitellyttä työntekijää, Suvi Auvista, somessa. Auvisen esittämät ajatukset olivat samansuuntaisia kuin omani: kielellä on valtavaa voimaa muokata maailmaa. Minua puhutteli myös taustalla vallitseva ajatus muuttaa kuluttajien sijaan yrityksiä, kun mietittiin ilmastokriisin torjuntaa. Ellun kanojen työn eettinen pohja oli lähellä omaani; työn, jota tulen tekemään täytyy olla yleishyödyllistä (tai ei ainakaan haitallista).

Tykkään ideoida, muotoilla, editoida ja oikolukea erilaisia tekstejä, ja Ellun Kanojen esittelemä työnkuva vaihtelevissa projekteissa tekstin ja ajattelun rajamailla kuulosti sopivan ratkaisukeskeiseltä, vaihtelevalta ja kiinnostavalta, mutta kenties hieman pirstaleiselta ja kiireiseltä.

Joka tapauksessa on mielenkiintoista kuulla työllistyneiden humanistien tarinoita. Vähän väliä pääsee innostumaan, että ahaa, tällaistakin työtä on olemassa. Ehkä löydän vielä paikkani, ja urapolkuni johtaa johonkin.

Työelämätaidoista ja kirjoittamisesta

Tämä kevät on ollut mukavaa aikaa. Olen tykännyt erityisesti Suomen kirjallisuushistoria- ja klassikkokurssista.

Ajattelin kirjoittaa vähän yleisistä työelämä- ja opiskelutaidoista. Omaopetapaamisessa opettaja esitteli meille kyselytuloksia, joissa asiantuntija- tai opetustehtävissä työskentelevät valmistuneet opiskelijat olivat arvioineet tärkeiksi seuraavat taidot: kyky itsenäiseen työskentelyyn, tiedonhallintataidot, viestintätaidot, esiintymistaidot, ryhmätyötaidot sekä joustavuus ja sopeutumiskyky.

Kykyni itsenäiseen työskentelyyn on alkanut hioutua. Ensinnäkin olen malttanut hieman hiljentää tahtia, vaikka minua edelleen polttelee mielenkiinto erinäisiä sivuaineita ja sivuraiteita kohtaan. Tämä korona-ajan etäopiskelu on alkanut tuntua koko ajan mielekkäämmältä, koska ajanhallintataitoni ovat parantuneet. Osaan arvioida paremmin itsenäisen työskentelyn määrän ja olen varannut aikaa jumituspäiville, prokrastinaatiolle ja ajatustyölle. Niinpä ei synny paniikkia deadlineista.

Sitä ei ehkä huomaa tässä opiskellessa, mutta sellaiset taidot, joita voi soveltaa tulevaisuudessa monenlaisissa asiantuntijatöissä, kehittyvät jatkuvasti. Esimerkiksi tuo klassikkokurssin kaunokirjallisuuden lukeminen on paitsi hauskaa, opettaa myös ymmärtämään ja hallitsemaan myös muita suuria tekstimääriä ja kokonaisuuksia. Samoin huomaamatta erilaiset tietotekniset taidot ovat tulleet tutuiksi; kuinka käyttää Teamsia, Zoomia, Wordia. Tiedonhankinta- ja -hallintataidot tulevat varmasti kehittymään huomattavasti kandivaiheessa.

Välillä on tuntunut, että alanvaihtoni on niin radikaali, ettei aikaisemmasta työkokemuksesta tule olemaan tulevaisuudessa mitään hyötyä. Mutta tuotakin valmistuneiden taitolistaa ajatellessani tulin siihen tulokseen, että edellisissä töissäni mm. viestintä- ja esiintymistaidot ovat kehittyneet. Esimerkiksi ohjaaminen, opettaminen ja feissaus ovat omalla persoonalla esiintymistä, ja kaikissa niissä tarvitaan hyvää ja selkeää sanallista viestintää.

Myös ryhmätyötaidot, joustavuus ja sopeutumiskyky ovat olleet koetuksella työelämässä. Muuttuvat tilanteet, sijaistaminen ja ylityöt ovat joskus aiheuttaneet sen, että välillä olen joustanut omaan rajaani saakka. Taito se on sekin, ettei jousta oman terveytensä kustannuksella. Tarvitsen varmuutta ja selkeyttä voidakseni hyvin.

Ja mikäpä muu paremmin toisi selkeyttä kuin tieto. Stressi tulevaisuudesta ja toimeentulostakin on alkanut hellittää, kun olen saanut enemmän tietoa työmahdollisuuksista tulevaisuudessa. Ihan kuin tulevaisuuden viuhka olisi hieman auennut supustaan.

Selkeyttä elämään tuo myös kirjoittaminen. Se on keino, jonka avulla olen aina hahmottanut esimerkiksi omia tunteitani. Siksi myös oman oppimisen ja ammatillisen kehityksen seuraaminen ja analysointi kirjoittamalla tuntuu luonnolliselta.

Luin vastikään Johannes Linnankosken Pakolaiset-teoksen. Siinä päähenkilö Uutela joutuu kriisitilanteeseen, kun selviää, että hänen nuori vaimonsa on raskaana toiselle miehelle, ja koko muu perhe jo tietää asiasta. Lopulta Uutela järkeilee, että jumala on järjestänyt hänet häpeälliseen tilanteeseen opetuksena nöyryydestä.

Tämän tarinan kerroin siksi, että olen huomannut, miten ihmisellä on taipumus selkeyttää sattumanvaraiset ja hankalatkin asiat merkitykselliseksi narratiiviksi. (Tietenkin ihmisellä on taipumus myös asettaa itsensä sen narratiivin keskiöön.) Samalla tavalla ajatusten selkiyttäminen kirjoittamalla luo ja uusintaa omaa identiteettiä ja maailmankuvaa. Lisäksi edellinen on oiva muistutus siitä, kuinka kaunokirjallisuuden lukeminen voi tuottaa oivalluksia ja joskus jopa auttaa ratkaisemaan omia ongelmia samaistumisen avulla.

Tämänhetkinen kriisitilanteeni on hieman pienempää laatua kuin Uutelalla. Kandi lähestyy. MIKÄ ON PÄÄAINEENI? Siihen ei taida Johannes Linnankoskella olla vastausta.

Vuoden alku ja lastenkirjallisuuden työelämäyhteydet

Tämän vuoden opinnot ovat nyt käynnistyneet. Olen innoissani! Edessä on muutto uuteen asuntoon ja huomattavasti syksyä kiinnostavampi kurssikattaus. Kielitieteen puolella pääsen tutkimaan muun muassa suomalaista ja karjalaista nimistöä ja sanastoa. Etymologia on ollut kiinnostuksenaiheeni jo vuosikausia, ja on mielenkiintoista tehdä sanastoon katsaus pintaa syvemmältä. Kaipaamani kirjallisuuden opinnot jatkuvat jälleen, kun ohjelmassa on kirjallisuustieteen tutkimussuuntauksiin tutustuminen sekä suomalaisen kirjallisuushistorian ja klassikoiden kurssi.

Haluaisin lähteä jollakin tavalla tutustumaan työelämään jo tämän vuoden puolella, jotta tulevaisuudensuunnitelmani selkiytyisivät. Siksi päätin osallistua Lastenkirjainstituutin ja Tampereen yliopiston järjestämään luentosarjaan lastenkirjallisuuden työelämäyhteyksistä. On mielenkiintoista kuulla ammattilaisten opinto- ja urapoluista sekä työnkuvasta. Lastenkirjallisuus on kiinnostava osa-alue siksikin, sillä sitä leimaavat tiiviit yhteydet itselle tärkeään visuaaliseen taiteeseen, televisioon, peleihin, teatteriin ja musiikkiin.

Luentosarjan ensimmäisellä luennolla tutkija ja kriitikko Päivi Heikkilä-Halttunen kertoi lastenkirjallisuuden historiasta, institutionalisoitumisesta ja kanonisoitumisesta Suomessa sekä kirjallisen kentän nykyisestä muutosvaiheesta. Lastenkirjainstituutin toiminnanjohtaja Kaisa Laaksonen esitteli lasten- ja nuortenkirjallisuuden lajeja ja teoksia tarkemmin. Esittelyssä oli laaja kattaus kirjailijoita ja teoksia taaperoiden kirjallisuudesta nuorten aikuisten kirjallisuuteen.

Koulunkäynninohjaajan ammatin puolesta alakouluikäisille suunnattu lastenkirjallisuus ja siten myös monet esitellyistä teoksista ovat minulle tuttuja. Parhaimmillaan hyvä lastenkirja on apuna kasvatuksessa ja opetuksessa. Hyvä teos voi esimerkiksi antaa aikuiselle ja lapselle tärkeän yhteisen ilon kokemuksen, auttaa lasta oppimaan tai käsittelemään tunteita ja ravistella myös aikuisten ajatus- ja kasvatusmalleja.

En ole kuitenkaan aiemmin mieltänyt nuorten aikuisten kirjallisuutta omaksi osa-alueekseen. Luennon aikana tuli yhtäkkiä oivallus, että myös oma kaunokirjallinen projektini on osittain suunnattu nuorille ja nuorille aikuisille.

Luento herätti sen verran ajatuksia, että aion osallistua instituutin luennoille myös jatkossa.

Loppuvuoden katsaus

Tiukka opiskelusyksy on nyt takana, ja ajattelin kirjoitella muutaman sanan siitä, mitä olen sisäistänyt tämän lukukauden aikana.

Tavoitteenani oli löytää syksyn aikana mielenkiintoinen sivuaine, ja ongelma oli mikäpä muukaan kuin kiinnostavien asioiden paljous. Nyt puristus on kuitenkin ohi, ja olen päättänyt, että jatkan suomen kielen, kirjallisuuden ja sosiologian opiskelua ja ainakin satunnaisia karjalan kursseja. Yhteiskuntapolitiikan ja viestinnän jätän hautumaan, vaikka nekin edelleen kiinnostaisivat.

Rutistin syksyyn aivan liian monta kurssia, enkä todellakaan suosittele kyseistä opiskelutyyliä, jos haluaa syventyä opiskeluun. Minulla oli kuitenkin onnea, koska kaikki aiheet antoivat uutta näkökulmaa toisiinsa. Esimerkiksi venäjän ja karjalan kielten opiskelu yhtä aikaa on kiinnostavaa, ja molemmat antavat myös oman näkökulmansa myös suomen kieleen. Muiden kurssien antia tuli hyödynnettyä jopa ruotsin kurssin suullisen tentin aiheena. 

Sosiologiakin avaa erilaisen katsantokannan kieleen, sillä myös se on kiinnostunut kielestä yhteiskunnallisena rakenteena ja merkitysjärjestelmänä, joka mahdollistaa vuorovaikutuksen ja yhteisen merkityksenannon asioille.

Oli ilo huomata, että kolmen vieraan kielen opiskelu yhtäaikaisesti ei tuottanut ongelmia, ja olen yhä nopea oppimaan kieliä, vaikka aivot eivät enää ehkä olekaan aivan yhtä muokkautuvat kuin lapsella.

Karjalan kursseilla tutustuin vienankarjalan kieliopintojen lisäksi Karjalan (sekä samalla Suomen ja Venäjän) historiaan ja karjalaisuuden käsitteeseen. Kurssit syvensivät ymmärrystäni poliittisten päätösten vaikutuksista kieliyhteisöihin. Karjalan kielellä ei Suomessa ole virallista asemaa, mutta nyt sen elvytystyö on annettu Itä-Suomen yliopistolle.

Kenties paras yhdistelmistä oli käydä samaan aikaan karjalan johdantokurssi sekä suomen murteet ja muu puhekieli -kurssi, sillä molemmissa sivutaan samaa historiaa. Myös kirjakielen kehitys -kurssi istui hyvin samaan kokonaisuuteen, ja harmitti hieman, ettei tuntunut löytyvän aikaa tutkia kurssin aiheita tarkemmin.

Suomen itämurteet pohjautuvat karjalan kieleen, ja on aika uskomatonta, että hyvin erilaisista, eri kielimuotoihin pohjautuvista suomen murteista on aikoinaan saatu väännettyä kaikille ymmärrettävä kirjakieli. Nykyään kirjakielen vaikutus, media ja ihmisten liikkuminen on tuonut murteita lähemmäs toisiaan ja synnyttänyt yleispuhekielen. Mutta sitä voi miettiä, olisivatko vaikkapa rääkkyläläinen ja raumalainen vielä 200 vuotta sitten ymmärtäneet tosiaan tuosta vaan?

Tällaisia ajatuksia jäi päällimmäisenä mieleen syksystä. Keväällä ajattelin ottaa vähän rennommin. Aion keskittyä kirjallisuuden opintoihin, mutta ohjelmassa on myös lisää karjalaa ja venäjää sekä suomen nimistöntutkimuskurssi. 

Kesäopintoja en ole vielä suunnitellut, mutta monien kurssien esseesuoritukset houkuttavat. Kaipaan kunnollisten esseiden kirjoittamista; silloin opin parhaiten ja voin keskittyä johonkin omaan mielenkiinnon kohteeseeni. Yritän saada lähes kaikki aineopinnot purkkiin ennen syksyä, jotta voin kandivuonna keskittyä kaikkiin mielenkiintoisiin ekstraopintoihin… krhm, ja tietenkin kandiin.

Nauttikaa loppuvuoden lomista!

Humppaa humppaa

Loma alkaa olla lopussa ja on aika valmistautua seuraavaan lukukauteen. Uuden lukuvuoden lähestyminen on tuonut mukanaan stressiä: muistanko enää mitään viime lukukauden kursseista? Mitä ihmettä oikein meinaan opiskella ja millä rahalla?

Toisaalta olen innoissani, koska laitoksellamme syksyn periodit järjestetään täysin etäopintoina (uusien opiskelijoiden kursseja lukuun ottamatta). Tiedän, että moni muu ei tykkää kyseisestä ratkaisusta, mutta minulle se tarkoittaa tehokkaampaa opiskelua, kun matkoihin ja sosiaaliseen kanssakäymiseen kuluva energia jää käyttöön. Ehkä jaksan sitten riekkua jossain opiskelijailtamissakin.

Eniten nyt stressaa se, etten tiedä tulevasta tehtyäni päätöksen jättää opettajanopinnot hautumaan. Ei siis hajuakaan sivuaineista, urasta tai tulevasta työelämästä. Tavoitteeni syksylle onkin mahdollisen sivuaineen löytäminen. Olen valinnut lukuisia kursseja, joista voisi olla tukea kirjallisuuden tai suomen kielen pääaineelle. Lukujärjestys on sen verran täysi, että tiputan varmasti kättelyssä pois kurssit, jotka eivät nappaakaan.

Koko lukuvuoden tavoitteeni on saada purkkiin ainakin suomen kielen aineopinnot. Kirjallisuudessa on sen verran pureksittavaa, että tekemistä riittää myös ensi kesäksi.

Tällä hetkellä opintojeni motto lienee "katsotaan". Toivottavasti unelmien seuraaminen johtaa johonkin oivallukseen. Saattaahan käydä niinkin, että palaan myöhemmin kasvatustieteiden pariin. Ja aina on vanha tuttu kirjaprojekti, johon palata. Joskin epäilen, urkenisiko siitä uraa.

Tsemppiä kaikille uuteen lukuvuoteen!

Lukuvuosikatsaus ja kesäsuunnitelmia

Olen erittäin tyytyväinen ensimmäiseen lukuvuoteeni yliopistossa (vaikka en vielä olekaan tajunnut, että se on lopussa). Olen suoriutunut kursseista hyvin arvosanoin ja saanut kasaan yli 70 opintopistettä. Yliopistossa tunnen olevani oikeassa paikassa. Eli siis kotona etäopiskelemassa. 😁

Pääsin sivuainehaussa opiskelemaan kasvatustieteitä, mutta en ole enää ollenkaan varma siitä, haluanko opiskella opettajaksi. Uraohjaussessio vakuutti minut siitä, ettei päätöksellä ole kiire. Olen kiinnostunut niin monesta eri tieteenalasta, että ehkäpä syksyllä on aika tutkia muita sivuainemahdollisuuksia, kuten yhteiskuntatieteitä ja historiaa.

En osaa edelleenkään sanoa, houkuttaako minua pääaineena enemmän suomen kieli vai kirjallisuus. Lukuvuoden aikana olen huomannut, että esseiden tai oppimispäiväkirjojen kirjottaminen ja kirjojen ja tutkimusten kahlaaminen ovat hyödyllisintä ja hauskinta opiskelua.

Oppimisessa kiinnostavimpia suuria linjoja ovat olleet kirjallisuuden merkityksen ja kieleen liittyvän vallan oivaltaminen. Minua kiehtoo kaunokirjallisuuden uniikki asema ainoana taiteen muotona, johon lukija pystyy samaistumaan. Kirjallisuudella on rakennettu kansallista identiteettiä tai otettu kantaa yhteiskunnallisesti. Kirjallisuus opettaa myötäelämistä ja avaa uusia näkökulmia.

Toisaalta kielenkäytön tutkiminen ja analysoiminen yhteiskunnallisessa kontekstissa on aivan yhtä kiehtovaa. Innostuin teoksesta Kielen vallassa (toim. Matti Mälkiä ja Jari Stenvall), vaikka artikkelikokoelma ei ole kovin uusi, ja lainasin sen alun perin kirjoituskurssin yleistajuista artikkelia varten.

Joka tapauksessa minulla on kesällä aikaa pohtia ja tutkia opiskelumahdollisuuksiani. Pitäisi ehkä rakentaa uusi HOPS…

Kesäkurssina olen käynyt English Academic Reading Skills -kurssia, joka kuuluu tutkintoon pakollisena. Yllättäen kurssi on tarjonnut hyviä käytäntöjä myös suomenkielisen tieteellisen tekstin kirjoittamiseen. Kurssin tehtävien tarkat ohjeistukset auttavat jäsentämään tieteellistä tekstiä uudella tavalla. Voi olla, että englannin taidoille on tarvetta tulevaisuudessa, jos sivuaineisiin lipsahtaa vähemmän suomenkielistä materiaalia sisältäviä opintoja.

Itä-Suomen yliopisto tarjoaa nyt myös kaikille avoimen kurssin, antirasismin perusteet. Se on toinen kesäkurssini, jota en kylläkään ole vielä aloittanut. Merkitys ja vuorovaikutus -kurssin esseekin odottaa vielä valmistumistaan. Toivon että saisin sähköisen materiaalin sijaan hankittua kirjastosta ihan oikean kirjan sitä varten. Olen nimittäin kevään aikana oppinut myös sen, että tehoton tietokone, lyhyt pinna ja sata uutta etäopiskelussa tarvittavaa ohjelmaa ja sovellusta eivät ole hyvä yhdistelmä.

Kesällä voisin lueskella myös tulevan kirjallisuuden kurssin teoksia. Ajatus podcast-käsikirjoituksesta houkuttaa edelleen, ja voi olla, että otan asian uudelleen harkintaan, kun opettajat palailevat lomilta.

Ryhmätyöt, kihu ja kesähaaveita

Kuten edellisessä tekstissä mainitsin, olen tämän lukukauden aikana alkanut arvostaa ryhmätyöskentelyä. Kirjallisuuden klassikkokurssien lisäksi silmiäni on avannut myös kielenhuolto, tekstit ja kirjoittaminen -kurssi (jota aion tästä eteenpäin kutsua kihuksi, siis onko se joku sääntö, että kurssin nimessä on pakko olla ainakin 30 kirjainta?). Lisäksi puheviestinnän kurssi on saanut minut miettimään ryhmän toimintaa ja omaa rooliani ryhmässä.

Kihu on kaksiosainen kurssi, joka koostuu kielenhuollon osuudesta ja kirjoittamisen osuudesta. En kokenut saavani kurssilta mitään maailmaamullistavia oppimiskokemusta kielenhuollosta tai kirjoittamisesta. Sen sijaan oivalsin jotakin suhtautumisestani ryhmätyöskentelyyn.

Kirjoittamisen kurssin tarkoitus oli opetella kirjoittamaan ja arvioimaan erilaisia tekstilajeja. Osuus koostui parin viikon välein palautettavista lyhyistä teksteistä, joita sitten kävimme läpi pienryhmässä. Ryhmätyöskentelyn ehdottoman positiivisia puolia ovat uudet näkökulmat ja vertaispalaute. Ryhmääni kuului taitavia, samantasoisia kirjoittajia, ja koin toisten tekstien lukemisen ja palautteen erityisen innostavana.

Kielenhuollossa opeteltiin kirjoittamisen sääntöjä mm. korjaamalla tekstejä pienryhmässä. Jos mielii opettajaksi, on osattava myös perustella korjaukset. Kielenhuollossa koin ryhmätyön etätyöskentelynä turhauttavaksi.

Miksi siis kielenhuollon ryhmätyöskentely tympi, mutta kirjoittamisen ryhmätyöt innostivat? Kielenhuollossa opettajalle palautettava tehtävä kirjoitettiin yhdessä ja sisällöstä oltiin vastuussa yhdessä. Kirjoittamisen osuudessa sen sijaan sai palautetta ja kehitysehdotuksia muilta, mutta tekstit olivat omia tuotoksia. (Myös kirjallisuuden klassikoiden kurssilla palautettavista tehtävistä oli vastuussa itse: Jokainen kirjoitti vuorollaan raportin lukupiirin keskustelusta ja jokainen kirjoitti oman esseensä.)

Taitaapa siis olla niin, että teen konkreettiset tehtävät mieluummin itse, mutta arvostan ryhmätyössä keskustelun ja palautteen antia.

Olen viime viikkoina miettinyt myös kesän opintoja ja haaveillut podcastin tekemisestä. Olisi mahtavaa, jos pystyisi suorittamaan jonkun kurssin podcastilla tai käsikirjoituksella. Nyt, kun on selvää, että kirjastot avataan, suomalaiseen kirjallisuushistoriaan ja kotimaiseen kirjallisuuskaanoniin pureutuva podcast olisi aivan unelma-aihe. Se olisi varmaan avuksi monelle opiskelijalle, ja voisi olla ihan kiinnostavan harmitonta kuunneltavaa kenelle tahansa nukkumaan mennessä. Kaanoniita unia. Okei, tuo oli jo huono.

En vielä tiedä, ehdinkö ja jaksanko tehdä noin isotöistä projektia kesällä. Ensin täytyisi joka tapauksessa laittaa viestiä suomalaisen kirjallisuuden kurssin opettajalle ja kysyä, kelpaako tällainen idea ko. kurssin suoritukseksi. Mikäli koronaa ei olisi, tekisin podcastia mielellään myös pienen porukan kanssa. Podcastissa syntyvä keskustelu voisi olla mielenkiintoista. Mutta no, harva varmaan kesällä haluaisi istua sisällä lukemassa ja äänittämässä podcastia.